Siirry pääsisältöön

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Elina)


Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar 2014
389 sivua
suom. Maija Paavilainen
Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie. 2009.


Hykertelin innoissani jo tämän kirjan takakannelle. Se nimittäin lupaa tarinan sopivan "niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista." Tämä muuten piti täsmälleen paikkansa ja voin sanoa, että olipas mieleinen kirja!

Ollaan Englannin maaseudulla 1950-luvulla, vanhassa de Lucen maalaiskartanossa Buckshawissa. Flavia de Luce on päällisin puolin tavallinen 11-vuotias lettipäinen pikkutyttö, joka vihaa sisaruksiaan Daphnea ja Opheliaa ja ajelee mielellään pyörällään Gladysilla pitkin kyliä. Toisaalta hän myös uppoutuu mielellään kemian laboratorioonsa ja tekee huikeita kokeita myrkyillä ja lisäksi päätyy tietenkin ratkaisemaan arveluttavan murhamysteerin.

Tapahtumat sysää liikkeelle kartanon ovelta löytyvä kuollut lintu nokassaan postimerkki. Seuraavana yönä Flavia kuulee kummia ääniä: isä riitelee työhuoneessaan tuntemattoman miehen kanssa. Myöhemmin yöllä Flavia herää, menee puutarhaan ja löytää kurkkupenkistä kuolleen miehen. Poliisia eivät pikkutytön ajatukset liiemmin kiinnosta, mutta Flavia päättää ratkaista rikoksen omin avuin.
Ensimmäisenä minun suuni avattaisiin ja sieltä vedettäisiin ulos vettynyt nenäliinamytty, ja kun se levitettäisiin pöydälle kalmankalpeiden jäännösteni viereen, lattialle leijailisi oranssi postimerkki, joka oli kuninkaan omaisuutta - ihan niin kuin jossain Agatha Christien kirjassa. Joku, ehkä jopa kirjailijatar Christie itse, kirjoittaisi aiheesta salapoliisiromaanin.
Romaanissa on enemmän kuin paljon peruja Christieltä, mikä ei minun silmissäni ole suinkaan huono asia. Dekkareissa nimittäin nautin ennen kaikkea juuri tällaisesta ilmapiiristä, jota Bradley tarjoilee. Kerronta on sujuvaa, juoni on mukaansatempaava ja romaania on miellyttävää lukea. Viittauksia on niin Shakespeareen kuin Sherlock Holmesiin, mutta ennen kaikkea Christieen.

Miljöö on kuin mistä tahansa Christien romaanista, samoin henkilöhahmot: löytyy niin karikatyyristä hovimestaria kuin hieman typerää poliisimiestä. Flavia itse tuntuu pikemminkin Poirot'lta kuin Marplelta, sen verran terävää on hänen ajatuksenjuoksunsa ja ylimielistä olemuksensa. Hahmot tosin lienevät hieman moniulotteisempia kuin Christien vastaavat. Pystyn kuvittelemaan, että jotakuta saattaa Flavia lähinnä ärsyttää, mutta mielestäni hän oli varsin mainio peppipitkätossumainen ilmestys.

Hotkaisin romaanin pääsiäislomalla varsin nopeasti ja jos nyt joku huono puoli pitäisi siitä keksiä niin se, että kirja loppui. Onneksi seuraava osa Kuolema ei ole lasten leikkiä löytyy jo yöpöydältä, sillä satuin huomaamaan sen kirjaston hyllystä. En malta odottaa, että pääsen sen kimppuun!

Kommentit

  1. Kiva että pidit kirjasta! Minäkin ihastuin sekä Flaviaan että kerrontaan täysin. Juuri oikeanlainen dekkari, hyväntuulinen ja myös helposti lähestyttävä dekkareita vähemmän lukevalle - kuten minulle. Mielenkiinnolla odotan mitä pidät seuraavasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, perinteistä brittidekkaria ei voita mikään! Itse aloitin dekkareiden lukemisen aikanaan juuri Christien kirjoista ja Flavian parissa tulee nostalginen olo :) Toinen osa on lukuvuorossa seuraavana ja varmasti bloggaan siitä heti kun ehdin!

      Poista

Lähetä kommentti