JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka (Hanna)

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

WSOY 2018

418 sivua

Kalevanpoiekien kronikka on toisenlainen kertomus Kalevalasta päähenkilöinään kertoja Väntti, Väinämöinen, Ahti Lemminkäinen ja Seppo Ilmarinen.

Väntti ei ole tuttu Kalevalasta vaan toimii kertojan ominaisuudessa. Häno on Lemminkäisen poika, mutta pienen kokonsa ja herkän luontonsa vuoksi ei Lemminkäinen näe Vänttiä soturina. Pojan sanan säilä on kuitenkin terävä, joten Lemminkäinen antaa Väntin Väinämöiselle ottopojaksi. Väinämöisellä kun ei ole ollut onnea omien poikien suhteen, ja Väntti tosiaan onkin taitava tarinaniskijä ja loitsujenlaulaja.

Väntti pääsee mainitun Kalevanpoikain kaartin kanssa matkaan Miklagårdiin, vaikka hän ei tiedäkään miksi. Mitä ilmeisimmin itse kullakin on kaukomailla kalavelkoja kuittaamatta, mutta jokaisen tarina eroaa kumppanin kertomuksesta, eikä Väntti enää erota totuutta valheesta.

Miklagårdin suurenmoisuus häikäisee Väntin, joka on tottunut pohjolan laajoihin metsiin. Siinä, missä Väinämöinen vierailee keisarin luona, Seppo Ilmarinen vie Väntin keisarin yliteknikon Stauriakoksen pajalle, missä Väntti innostuu vierailemaan useastikin – niin kiehtovien teknisten innovaatioiden kuin kauniin Irenen vuoksi.

Kristityssä Miklagårdissa Väntti tutustuu myös piispa Henrikiin ja tämän oppipoikaan Johannekseen, jotka opettavat Väntille uudesta uskosta. Pakanana Väntti ei vain tahdo ymmärtää, miten uusi jumala eroaa vanhoista, ja häntä kummastuttaa myös uuden uskonnon kirjoitukset, joista löytyy neljä eri versiota samoista tapahtumista. Mistä sitä voi tietää, mikä niistä on oikea?

Matkalla vierähtää vuosi jos toinen, joiden aikana Väntistäkin kasvaa raamikas nuori mies, mutta hän on siltii edelleen parempi käyttelemään kieltään kuin miekkaansa. Miklagårdissa hän kohtaa jos jonkinmoista sattumusta ja seikkailua sekä yrittää kalastella matkatovereilta totuutta matkan tarkoituksesta – onko syynä hankkia miehiä Ruotsin puolelta uhkaavaan ristin sotaan vai etsiä Väinämöiselle pyhiä reliikkejä, jotta tämä saisi oman pojan. Niin tai näin, kohta matka kääntyy taas kotiin päin.

Kotipuolessa Väntti katoaa viideksi vuodeksi metsänpeittoon, joka on eksyneen vaara pohjoisen voimia huokuvissa metsissä. Siellä hän elää kuin unessa, kunnes kohtaa tuttuja metässsä ja herää. Lemminkäinen puolestaan halajaa itselleen Pohjolasta vaimoa, mitä varten hänen olisi suoritettava vaativia tehtäviä, ja vaikka ne suoritettuaankin hän ei saa vaimoa, murhaa hän tulistuessaan Pohjolan isännän.

Tulistuva sorttia on myös Kullervo, joka murhaa serkkunsa. Samalla vääjämättömästi lähestynyt ristin sota Ruotsin kanssa on käsillä, ja sitä varten Miklagårdista saapuu huikeat kymmenen miestä sekä Irene ja piispa Henrik, joka sairastaa lepraa ja kuolee Väntille vihastuneen Laurin toimesta järven jäällä.

Lopussa Väntti kirjoittaa näitä muistelmiaan pistäen niihin taitavasti omiaan, mikä käy lukijalle pian selväksi. Hän onkin monesti luvannut Lemminkäiselle, että ikuistaa sanoillaan Lemminkäisen ja koko seikkailun.

Lukija voi tunnistaa romaanista ja romaanin ”tositapahtumista” useita elementtejä, jotka ovat tuttuja Kalevalasta mutta kuitenkin hyvin erilaisia kuin kansalliseepoksessa. Leikittely totuuden ja tarun rajamailla onkin romaanin pääteemoja, joka näkyy täten myös teoksen rakenteessa. Historialliset faktat ujuttautuvat Kalevalan elementteihin muodostaen tarinan, joka osoittaa, kuinka taitavan kerronnan avulla totuudesta saadaan tarua: esimerkiksi piispa Henrikin kohtalo on tuttu mutta kuitenkin myös toisenlainen kuin mitä olemme koulussa kuulleet.

Suomalainen mytologia sekä uskontojen suhde toisiinsa tulee romaanissa selkeästi myös esille – jo runsaat intertekstuaaliset Kalevala-viitteet kielivät siitä. Miklagård ihmeineen puolestaan muodostaa samanlaisen vastinparin suomalaisille metsille kuin kristinusko vanhoille jumalille ja hengille, jotka romaanissa mitä selkeimmin ovat totisinta totta – joutuuhan Väntti metsänpeittoon, pyytää vanhoja jumalia toistuvasti onnistuneesti avukseen ja tapaa myös metsän väkea. Lopussa Väntti kääntyy kuitenkin kristinuskoon – kuten Kalevalassakin Kalevan miehet matkaavat pois uuden uskonnon ja ajan koittaessa, kun Marjatta synnyttää puolukasta pojan, Kalevan tulevan kuninkaan.

Uskontoon liittyy myös teoksen toinen teema, joka pyörii valheiden ja totuuden ympärillä teema. Siinä, missä matkalaisilla on Miklagårdin-matkan tarkoituksesta ja vanhoista tapahtumista yhtä monta versiota kuin on kertojaakin, on myös kristinuskossa monia eri versioita. Romaani esittääkin kysymyksen, mihin ja keitä uskoa? Mikä tekee tarinasta toden, jos kertojatkaan eivät osaa sopia totuudesta?

Kalevanpoikien kronikka on kiehtova ja omanlaisensa teos, jonka kieli mukailee sopivassa määrin myös kalevalaista puheenpartta. Suosikkikirjojeni joukkoon se ei noussut, mutta kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta kiinnostava romaani varsinkin, mikäli Kalevala ja historia sattuvat kiinnostamaan.

Lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja. Lisäksi teos sopisi kohtii 23. Kirjassa on mukana meri; 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt; 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä ja 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.