Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Gummerus 2018

175 sivua

Tammikuun alennusmyynneistä tarttui mukaan miltei ennätyksellinen määrä kirjoja, ja Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on yksi näistä löydöksistä. Olin miettinyt lukevani tämän siitä asti, kun tämä oli Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailun ehdokkaana, mutta muiden kirjojen huumassa en tullut etsineeksi tätä käsiini. Viktor Stanislaus on lyhyt ja nopealukuinen teos; se on kiinnostava mutta ei kuitenkaan kaikkineen mukaansatempaava

Max Halma on perhostutkija, jolla on ex-vaimo ja teini-ikäinen tytär. Romaani alkaa, kun hänen äitinsä kuolee ja hän löytää tämän jäämistöstä epätavallisen perhosen. Perhonen saa Maxin valtaansa: häntä kutkuttaa ajatus, että hän olisi löytänyt kokonaan uuden lajin. Yöt ja päivät vierähtävät perhosta tutkien, ja lopulta Max lähettää sen tarkempaan syyniin Ruotsiin.

Samalla äitinsä kuoleman siivittämänä Max alkaa tutkia myös omaa menneisyyttään. Äiti oli kertonut, että Maxin isä oli saksalainen sotilas mutta enempää Max ei tiedä. Hän lähtee selvittämään asiaa toden teolla ja saa selville, että isä oli hukkunut Lapin sodan yhteydessä. Näin ainakin asiakirjat kertovat.

Max kuitenkin jatkaa selvittämistä: hän käy haastattelemassa miestä, joka asiakirjojen mukaan oli kertonut nähneensä Maxin isän viimeksi ennen tämän kuolemaa. Hän saa käsiinsä isän päiväkirjan, joka laajentaa tarinaa isästä sotakarkurina. Max lähettää päiväkirjan sen päälle kirjattuun osoitteeseen Saksaan.

Max saa vastauksen isänsä veljeltä – kuuluisalta säveltäjältältä Viktor Stanislaukselta, jonka viimeistä konserttia Max matkustaa kuuntelemaan. Ja kuulee lopulta paljon enemmän kuin aavistikaan.

Viktor Stanislauksen rakenne on mielenkiintoinen. Säveltäjän konsertissa soittamat kolmetoista sinfoniaa heijastelevat tahdeiltaan ja tunnelmiltaan romaanin lukuja kuten myös Maxin ajatukset kunkin sinfonian aikana. Täten sinfonioihin – ja itse romaanin nimeen – mahtuu kokonainen elämä ja vuosikymmenten paino. Konserttiosuus on kuitenkin valitettavan lyhyt: olisin kaivannut tämän tematiikan ja rakenteellisen ratkaisun tiimoilta enemmän syvyyttä.

Hahmona Max on synkkä ja yksinäinen – isättömänä kasvanut poika, joka on kulkenut saksalaisisän tuottaman häpeän varjossa koko elämänsä. Perhoslöytö valaa toivoa ja antaa samalla pontta oman elämän tutkimiseen: jos Max vaikka löytäisi isänsä tai ainakin olisi havainnut uuden perhoslajin.

Myös Viktor on hahmona synkkä – veljensä pettämä vanha mies. Viktorilla ja Maxilla on enemmän yhteistä kuin voisi aavistakaan, vaikka vuosikymmenet ovatkin erottaneet heidät ja heidän sukulaisuussuhteensa. Yhtäläisyyksiin lukeutuu myös intohimo: siinä missä Max innostuu perhosista, Viktor elämää musiikille ja musiikin kautta. Tässä mielessä romaani on paitsi tarina toivosta myös kertomus intohimosta.

Odotus on myös iso osa tätä sivumäärältään lyhyttä teosta. Max odottaa vastausta niin isästään kuin perhoslöydöstään. Myös Maxin äiti on odottanut koko elämänsä, ja romaanissa lähetellään kirjeitä, joihin odotetaan vastauksia: niin menneisyyden kuvauksessa kuin nykyisyydessäkin.

Toisaalta Viktor Stanislaus ei vetänyt ihan mukansa, sillä teos jää tematiikaltaan hieman ohueksi minun makuuni. Sivuille ripotellut valokuvat höystävät teoksen aitoutta mutta eivät vedonneet minuun vaan tuntuivat päälle liimatuilta. Kuitenkin romaani on Ahokummulta vahva esikoisteos, sillä ohuuden alla kaikuu painokas sointi.

Lukuhaasteessa sijoitan Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos. Lisäksi se sopisi myös kohtiin 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä; 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.