Iida Rauma: Hävitys

 

Huh. Iida Rauman Finlandia-voittaja viime vuodelta on melkoinen manifesti kulkea läpi, mutta monessa mielessä tuskainen matka on kuitenkin lopulta sen arvoinen. Rauma kirjoittaa taitavasti ja hengästyttävästi, ja vaikka tämä tyyli ei olekaan omaan mieleeni, voin arvostaa sitä. Ymmärrän, miksi Hävitys voitti Finlandian, ja on hienoa, että tällaisia uskaltavampia ja tekstuaalisesti erilaisia teoksia palkitaan, jotta niitä tehdään myös jatkossa eikä kirjallisuus typisty pelkkään helposti kulutettavaan viihteeseen.

Jos on kuullut mitään Hävityksestä, tietää varmasti, että se käsittelee koulukiusaamista. Päähenkilö on historian opettajana työskentelevä, kolmekymppinen A, joka eräänä yönä juoksulenkillä näkee vilauksen entisestä koulutoveristaan Irasta. Tämän kohtaamisen jälkeen A ei saa Iraa mielestään ja etsii tämän käsiinsä. Kipeät muistot kouluvuosilta palaavat mieleen tukahduttavalta intensiivisyydellä, ja haavoja syventävät ympäri kaupunkia ripotellut ”kiusaaminen jättää haavat” -mainokset, jotka kääntyvät lähinnä vitsiksi itseään vastaan.

A oli itse koulussa kiusattu, kuten oli myös luokalle myöhemmin ilmestynyt Ira. Kiusatut eivät kuitenkaan ystävystyneet keskenään vaan pysyivät erillään. Kiusaaminen ei myöskään ole fyysistä tönimistä, millaiseksi se usein mielletään, eikä 90-luvulla ollut vielä älypuhelimia tai somea. Sen sijaan kiusaaminen on vähättelyä, ulos jättämistä, suoraa haukkumista, manipulointia ja suorasukaista syrjimistä kaikkien edessä. Lapset ovat julmia eivätkä vielä ymmärrä tekojensa jättämiä jälkiä ihmiseen, mutta se mikä kirjassa on kaikkein irvokkainta, kauheinta ja raivostuttavinta, on se, että opettaja osallistuu ja suorastaan kannustaa tähän kiusaamiseen. En voi tuntea muuta kuin palavaa inhoa niitä aikuisia kohtaan, jotka sysäävät omat epävarmuutensa lasten niskaan.

Lasten välinen dynamiikka muistui mieleeni myös omilta kouluvuosiltani, jolloin en osannut sitä edes vielä suoraan hahmottaa. Jo ala-asteella oli suosittuja ja vähemmän suosittuja lapsia. Suoranaista kiusaamista ei luokallamme ollut, ja vaikka en itse todellakaan kuulunut ”suosittujen” joukkoon, minulla oli omat kaverini enkä osannut kaivata suosittuutta. Mutta tunnistan tietyt ihmistyypit, tunnistan syrjimisen ja joidenkin ihmisten alttiuden painaa muita alas. Ja tunnistan, että nämä piirteet ovat toisissa ihmisissä seuranneet aikuisuuteen saakka, mikä synnyttää vuorostaan aikuisia, jotka ovat hekin kiusaajia – kuten Hävityksen opettaja.

Ihminen on sokea omalle toiminnalleen

Kiusaaminen on kauhea, traumatisoiva kokemus, mutta koen myös olevani tekopyhä sanoessani näin. En ole itse osallistunut kiusaamiseen, mutta olen myöhempien kouluvuosien varrella katsonut kiusaamista sivusta ja satuttanut sitä kautta ihmisiä suojellen itseäni. Häpeä tästä painaa vieläkin, mutta en voi muuta kuin muistella, miten avuttomia aikuisetkin olivat näiden tilanteiden edessä.

Hävitys korostaa sitä paitsi mielestäni sitä, miten kaikki ovat sokeita omalle käytökselleen ja kiusaamiselle. Jopa A itse. Hän päivittelee pariinkin otteeseen sitä, miten kiusaamista perustellaan (oppikirjoissakin) sillä, että kiusattu on jotenkin poikkeava ja erilainen yksilö, vaikka oikeasti kyseessä on usein summan mutikassa valittu henkilö. Tätä ajatusta Rauma tukee historiallisilla kuvauksilla siitä, miten valtaapitävät ovat kautta aikojen määrittäneet milloin minkäkin piirteen poikkeavaksi ja siten ongelmalliseksi. Esimerkiksi naisia syytettiin 1800- ja 1900-luvuilla hysteriasta (Hävityksen alaotsikko ”Tapauskertomus” viitannee myös tähän).

Näistä ajatuksista huolimatta A itse kuitenkin syyttää Iran heikkoutta siitä, että Iraa kiusataan. Eikö hän siis itsekin syyllisty siten kiusaamiseen tai ainakin oikeuta sitä jollakin yksilöön liittyvällä piirteellä? Toisaalta Ira on A:lle mielestäni myös eräänlainen peili, jonka kautta hän voi luodata omaa kohtaloaan ja kouluaikaansa.

Kiusaaminen siis aina tuomitaan, mutta yksilö ei aina tunnista omaa osuuttaan. Sen takia ”kiusaaminen jättää haavat” -mainokset ovatkin niin irvokkaita. Ne ihmiset, joiden pitäisi tunnistaa oman käytöksensä mainoksista, eivät sitä tee samoin kuin ne, joiden pitäisi tunnistaa oma käytöksestä Hävityksestä, tuskin lukevat koko kirjaa tai ainakaan tunnistavat itseään kirjan tapahtumista.

Yksityiskohdat ja tekstimassa muodostavat hengästyttävän kokonaisuuden

Rauma kuvaa teoksessa myös Turun kaupungin häviämistä, kun uutta rakennetaan ja vanhaa tuhotaan. Näin hän vetää yhtäläisyysmerkkejä Turun hävityksen sekä koulukiusaamisen kautta häviävän ihmisen välille. Lisäksi yhtäläisyysmerkit ulottuvat koskemaan koko planeettaa, jota hävitetään paraikaa. Planeetan tuhoaminen jää kuitenkin lähinnä sivumaininnoiksi, ja siksi Hävitys olisi mielestäni pärjännyt ilman tätä vertausta, sillä se ansaitsisi enemmän rivitilaa. Ylipäätään Hävitys on niin täynnä erilaista tietoa, teemoja ja aiheita, että siinä on vaikea pysyä mukana. Lukupiirissämme osa muisti kirjasta yksityiskohtia, jotka olin itse unohtanut, ja päinvastoin. Hävityksessä on siis mielestäni ehkä jopa vähän liikaa tavaraa.

Tämä on kuitenkin myös tarkoituksenmukaista, sillä se kuuluu kirjan manifestinomaiseen tyyliin. Teksti on hengästyttävää luettavaa: kappaleet ovat äärimmäisen pitkiä, yksityiskohtia tulee tiuhaan tahtiin eikä taukoja ole. Tällaisen tekstimäärän koherentti käsittely vaatii taitoa, minkä lisäksi mukana on paljon toistoa – ehkä juuri muistijäljen jättämiseksi tuon harkitun ja viimeistellyn tajunnanvirran seassa? Tärkeimmät viestit ja teemat jäävät detaljien paljoudessa mieleen vain toiston kautta.

Hengästyttävän tahdin ja tyylin vuoksi Hävityksen lukeminen oli todella haastavaa, mutta niin se oli myös aiheensa vuoksi. Kuten jo aiemmin sanoin, opettajan osallisuus kiusaamisessa on minulle kirjan järkyttävin osuus. Aikuiset ovat vain isoja lapsia, mikä on itse asiassa näkökulma, jota Rauma ei tuo tekstissään esiin. Hän korostaa kyllä aikuisten ylivaltaa mutta ei ota suoraa kantaa siihen, että aikuiset ovat itse niitä entisiä epävarmoja lapsia, kiusaajia ja kiusattuja. Kaikki kiertää vain kehää eikä kukaan lopulta ota opikseen.

Ajan kiertyminen kehään toistuu lopulta Hävityksen rakenteessa. Sen lopusta tulee alku ja päinvastoin. Kirja päättyy oman kerrontansa alkamiseen, mikä korostaa ajan toistuvaa kehää. Tämä rakenne itse asiassa on mielestäni Hävityksen paras ja nerokkain puoli. Se tulee tosin vastaan vasta lopussa, minkä vuoksi kirja saattaa koko 400-sivuisen taipaleensa olla melkoista tarvottavaa, mutta loppu palkitsee. Itse ainakin koin lukiessani paljon turhautumista, mutta lopulta olin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän.

Hävityksen kirjoittaminen on varmasti ollut ainakin Raumalle itselleen voimauttava kokemus. En sen sijaan osaa arvioida, auttaako kirja entisiä kiusaajia luotaamaan käytöstään uudelleen tai tuoko se eväitä kiusaamisen ehkäisemiseksi. Ihminen kun on niin hyvä itsepetoksessa. En myöskään osaa sanoa, mahtaako kirja olla lukukokemuksena entisille kiusatuille voimaannuttava vai ahdistava. Kokemus riippuu niin paljon ihmisestä, ja kokemuksiahan on yhtä monta kuin on yksilöllisiä tarinoitakin.

Helmetin lukuhaasteessa 2023 Hävitys sopii kohtiin 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista; 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa; 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä ja 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022. 400 sivua.