Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 sivua
Itkosen uusin, keväällä ilmestynyt Palatkaa perhoset -romaani on jatkoa kirjailijan vuonna 2005
julkaistulle Anna minun rakastaa enemmän
-teokselle. Kyseessä on kenties Itkosen suosituin romaani, joten jatko-osa on
sikäli perusteltu. Itselläni edeltäjän lukemisesta on kulunut jo jonkinmoinen
hetki, mutta päätin siitä huolimatta jättää Anna
minun rakastaa enemmän pois lukulistaltani. Ja hyvä niin, koska kuten
näkyy, jo tästä ei-enää-niin-uunituoreesta romaanista kirjoittaminen on ottanut
aikansa. Näin pääsen suorilta käsin ruotimaan tätä uusinta romaania takertumatta
liikaa menneisyyteen – mikä, kuinkas sattuikin, on erään romaanin päähenkilön
pahe.
Palatkaa perhoset
jakautuu kahteen aikatasoon: nykyisyyteen sekä menneisyyteen, joka jatkuu Anna minun rakastaa enemmän -romaanin lopusta
eteenpäin. Nykyhetkessä Suomen oma tähtityttönen, kansainvälistä mainetta
niittänyt (ja sen nuoruutensa ohella nyt jo menettänyt) rocktähti Suvi Vaahtera
on häipynyt olemattomiin. Suvin nuoruudenrakkaus Antti puolestaan kiertää
Kaliforniaa aikeenaan kirjoittaa teos musiikin sankareista. Aie ei kuitenkaan
tahdo ottaa tulta alleen, kun Antti tapojensa orjana tarrautuu menneeseen.
Menneisyyteen keskittyvät luvut valaisevat sitä, miten
romaanin henkilöt ovat Anna minun
rakastaa enemmän -teoksen jälkeen päätyneet nykytilaansa. Suvi on saanut
lapsen, jonka isä on musiikkibisneksen iso kiho eikä siksi kuvioissa, ja
maailmaa kiertävän Suvin avuksi tulee hänen äitinsä Leena, joka on menettänyt elämältään
pohjan miehensä menehdyttyä. Lapsenhoito jää suurelta osin Leenan harteille.
Antti puolestaan myöntää vaimolleen fiksaationsa ex-tyttöystäväänsä Suviin,
mutta aviopari taistelee läpi ongelmien ja saa lapsen. Menneisyys ei kuitenkaan
ole niin helposti syrjäytettävissä.
Musiikki kuljettaa romaania ja sen päähenkilöitä – Suvia,
Anttia ja Leenaa – eteenpäin heidän elämissään. Ainoa ero on, että Suvi ja
Antti heittäytyvät sävelten kyytiin vapaaehtoisesti, kun taas Leena jää
tyttärensä uran vangiksi joutuen seuraamaan tätä ympäri maailman lapsenvahtina.
Musiikki jakaa elämän osiin ja hetkiin, ja musiikkikuvaukset ovat tarkkoja,
uskottavia ja tunnelmoivia. Itselleni jäi siitä huolimatta hieman vaikeaksi
saada niistä otetta. Kenties, koska en kuuntele samanlaista musiikkia, joten en
löytänyt kuvatuista biiseistä samaistumispintaa.
Kuten Itkoselle on tavallista, myös romaanin ihmiskuvaus on
uskottavaa. Itkosella on ilmiömäinen kyky havaita ihmissuhteiden suurimmat
kipukohdat ja luodata hahmojen sisäistä maailmaa niiden kautta. Itkosen
hahmojen suurin ongelma on, että he eivät kohtaa toisiaan. Heidän ajatuksensa
ja tuntemuksensa nyrjähtävät aina jotenkin sijoiltaan ja he puhuvat toisten ohi
tuntien lopulta kaikki itsensä kaltoin kohdelluiksi.
Romaanissa vallitseekin syyttelyn kulttuuri. Suvi, Antti ja
Leena syyttävät kaikki hiljaa mielissään toisiaan. Erityisesti Antti ja Leena
heittäytyvät varsinaisiksi marttyyriyden kuninkaallisiksi. Kuten sanottua,
Itkonen kykenee kuvaamaan näitä tuntemuksia tarkkanäköisesti, mutta loistavasta
kuvauksesta huolimatta nuo yltiöpäisyyteen yltyvät tunnemyrskyt olivat
itselleni jopa liikaa. Kun aikuiset ihmiset äityvät valittamaan aivan kaikesta,
lukija ei voi tietyssä pisteessä olla miettimättä, eivätkö hahmot todellakaan
kykene nauttimaan elämässä mistään. Ainakin oma ärsytyskynnykseni ylittyi,
mutta siitä ei tietenkään voi Itkosta syyttää vaan päinvastoin ylistää: hahmothan
herättivät tunteita.
Kaiken kaikkiaan romaanissa nousee esille se, ettei elämä
mene niin kuin sen suunnittelee tai haluaisi menevän. Elämässä tulee vastaan
yllätyksiä, jotka hahmot ottavat enemmän ja vähemmän kunnialla vastaan. Esille
nousee myös sukupolvien välinen kuilu, joka on varmasti nykyisin itse kunkin
elämässä näkyvillä. Suuret ikäluokat ovat nauttineet taloudellisesta kasvusta
ja yhteiskunnan kehittymisestä: ajasta, jolloin omaan kohtaloonsa oli
mahdollista vaikuttaa tekemällä työtä ja opiskelemalla. Nykyiset työelämässä paikkansa
vakiinnuttaneet ja sinne astumaisillaan olevat keski-ikäiset ja nuoret aikuiset
kärsivät epävakaasta taloudesta maailmassa, joka kulkee niin kovaa, etteivät he
aina tahdo pysyä perässä – puhumattakaan siitä, että omaan kohtaloonsa voisi
vaikuttaa huolimatta siitä, miten kovasti töitä tekee.
Rakenteellisesti teos on Itkosmaisen ansioitunut. Lauseet
ovat miellyttäviä ja romaani enimmäkseen harmoninen. Minua kuitenkin
häiritsivät mukana olevat eräänlaiset ”lehtiartikkelit”, jotka rytmittävät ja
kehystävät kerrontaa. Niiden käyttö on perusteltua ja pidän niistä ajatuksena,
mutta kerronnaltaan artikkelit herättivät minussa kysymyksen: julkaistaisiinko
tällainen artikkeli todella tässä muodossa – editoimatta?
Lopussa kerronta siirtyy ensimmäisen persoonan kuvauksesta
toiseen persoonaan, joka kuvastaa Suvia. Pidän toisen persoonan käytöstä, koska
se tiivistää lopun tunnelmaa ja korostaa sen intensiivisyyttä. Osuus jää
kuitenkin tarinalliselta arvoltaan hieman irralliseksi muusta romaanista.
Palatkaa perhoset
on herättänyt paljon polemiikkia puolesta ja vastaan. Itkosta syytetään
pitäytymisessä tutussa ja turvallisessa, ja minua itseänikin harmittaa sanoa
kiinnittäneeni siihen huomiota. Itkosella on vahva oma tyylinsä ja siitä on
vaikea murtautua ulos. Koska teos on kuitenkin viihdyttävä lukea ja Itkosella
on oma fanikuntansa, en myöskään ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi lähteä
muuttamaan tyyliään vain muuttamisen vuoksi. Joskus kirjailijat menevät metsään
lähtiessään koettelemaan liikaa rajojaan ja täysin uutta tyylisuuntaa.
Esimerkiksi Sofi Oksanen Normassa
kirjailija uskaltautui uudelle alueelle, mikä oli kuitenkin minulle pettymys.
Uutta saa ja on toki hyväkin kokeilla, kunhan sitä ei tee ulkoisen paineen
vuoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti