Siirry pääsisältöön

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (Hanna)



Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 sivua


Itkosen uusin, keväällä ilmestynyt Palatkaa perhoset -romaani on jatkoa kirjailijan vuonna 2005 julkaistulle Anna minun rakastaa enemmän -teokselle. Kyseessä on kenties Itkosen suosituin romaani, joten jatko-osa on sikäli perusteltu. Itselläni edeltäjän lukemisesta on kulunut jo jonkinmoinen hetki, mutta päätin siitä huolimatta jättää Anna minun rakastaa enemmän pois lukulistaltani. Ja hyvä niin, koska kuten näkyy, jo tästä ei-enää-niin-uunituoreesta romaanista kirjoittaminen on ottanut aikansa. Näin pääsen suorilta käsin ruotimaan tätä uusinta romaania takertumatta liikaa menneisyyteen – mikä, kuinkas sattuikin, on erään romaanin päähenkilön pahe.

Palatkaa perhoset jakautuu kahteen aikatasoon: nykyisyyteen sekä menneisyyteen, joka jatkuu Anna minun rakastaa enemmän -romaanin lopusta eteenpäin. Nykyhetkessä Suomen oma tähtityttönen, kansainvälistä mainetta niittänyt (ja sen nuoruutensa ohella nyt jo menettänyt) rocktähti Suvi Vaahtera on häipynyt olemattomiin. Suvin nuoruudenrakkaus Antti puolestaan kiertää Kaliforniaa aikeenaan kirjoittaa teos musiikin sankareista. Aie ei kuitenkaan tahdo ottaa tulta alleen, kun Antti tapojensa orjana tarrautuu menneeseen.

Menneisyyteen keskittyvät luvut valaisevat sitä, miten romaanin henkilöt ovat Anna minun rakastaa enemmän -teoksen jälkeen päätyneet nykytilaansa. Suvi on saanut lapsen, jonka isä on musiikkibisneksen iso kiho eikä siksi kuvioissa, ja maailmaa kiertävän Suvin avuksi tulee hänen äitinsä Leena, joka on menettänyt elämältään pohjan miehensä menehdyttyä. Lapsenhoito jää suurelta osin Leenan harteille. Antti puolestaan myöntää vaimolleen fiksaationsa ex-tyttöystäväänsä Suviin, mutta aviopari taistelee läpi ongelmien ja saa lapsen. Menneisyys ei kuitenkaan ole niin helposti syrjäytettävissä.

Musiikki kuljettaa romaania ja sen päähenkilöitä – Suvia, Anttia ja Leenaa – eteenpäin heidän elämissään. Ainoa ero on, että Suvi ja Antti heittäytyvät sävelten kyytiin vapaaehtoisesti, kun taas Leena jää tyttärensä uran vangiksi joutuen seuraamaan tätä ympäri maailman lapsenvahtina. Musiikki jakaa elämän osiin ja hetkiin, ja musiikkikuvaukset ovat tarkkoja, uskottavia ja tunnelmoivia. Itselleni jäi siitä huolimatta hieman vaikeaksi saada niistä otetta. Kenties, koska en kuuntele samanlaista musiikkia, joten en löytänyt kuvatuista biiseistä samaistumispintaa.

Kuten Itkoselle on tavallista, myös romaanin ihmiskuvaus on uskottavaa. Itkosella on ilmiömäinen kyky havaita ihmissuhteiden suurimmat kipukohdat ja luodata hahmojen sisäistä maailmaa niiden kautta. Itkosen hahmojen suurin ongelma on, että he eivät kohtaa toisiaan. Heidän ajatuksensa ja tuntemuksensa nyrjähtävät aina jotenkin sijoiltaan ja he puhuvat toisten ohi tuntien lopulta kaikki itsensä kaltoin kohdelluiksi.

Romaanissa vallitseekin syyttelyn kulttuuri. Suvi, Antti ja Leena syyttävät kaikki hiljaa mielissään toisiaan. Erityisesti Antti ja Leena heittäytyvät varsinaisiksi marttyyriyden kuninkaallisiksi. Kuten sanottua, Itkonen kykenee kuvaamaan näitä tuntemuksia tarkkanäköisesti, mutta loistavasta kuvauksesta huolimatta nuo yltiöpäisyyteen yltyvät tunnemyrskyt olivat itselleni jopa liikaa. Kun aikuiset ihmiset äityvät valittamaan aivan kaikesta, lukija ei voi tietyssä pisteessä olla miettimättä, eivätkö hahmot todellakaan kykene nauttimaan elämässä mistään. Ainakin oma ärsytyskynnykseni ylittyi, mutta siitä ei tietenkään voi Itkosta syyttää vaan päinvastoin ylistää: hahmothan herättivät tunteita. 

Kaiken kaikkiaan romaanissa nousee esille se, ettei elämä mene niin kuin sen suunnittelee tai haluaisi menevän. Elämässä tulee vastaan yllätyksiä, jotka hahmot ottavat enemmän ja vähemmän kunnialla vastaan. Esille nousee myös sukupolvien välinen kuilu, joka on varmasti nykyisin itse kunkin elämässä näkyvillä. Suuret ikäluokat ovat nauttineet taloudellisesta kasvusta ja yhteiskunnan kehittymisestä: ajasta, jolloin omaan kohtaloonsa oli mahdollista vaikuttaa tekemällä työtä ja opiskelemalla. Nykyiset työelämässä paikkansa vakiinnuttaneet ja sinne astumaisillaan olevat keski-ikäiset ja nuoret aikuiset kärsivät epävakaasta taloudesta maailmassa, joka kulkee niin kovaa, etteivät he aina tahdo pysyä perässä – puhumattakaan siitä, että omaan kohtaloonsa voisi vaikuttaa huolimatta siitä, miten kovasti töitä tekee. 

Rakenteellisesti teos on Itkosmaisen ansioitunut. Lauseet ovat miellyttäviä ja romaani enimmäkseen harmoninen. Minua kuitenkin häiritsivät mukana olevat eräänlaiset ”lehtiartikkelit”, jotka rytmittävät ja kehystävät kerrontaa. Niiden käyttö on perusteltua ja pidän niistä ajatuksena, mutta kerronnaltaan artikkelit herättivät minussa kysymyksen: julkaistaisiinko tällainen artikkeli todella tässä muodossa – editoimatta? 

Lopussa kerronta siirtyy ensimmäisen persoonan kuvauksesta toiseen persoonaan, joka kuvastaa Suvia. Pidän toisen persoonan käytöstä, koska se tiivistää lopun tunnelmaa ja korostaa sen intensiivisyyttä. Osuus jää kuitenkin tarinalliselta arvoltaan hieman irralliseksi muusta romaanista.

Palatkaa perhoset on herättänyt paljon polemiikkia puolesta ja vastaan. Itkosta syytetään pitäytymisessä tutussa ja turvallisessa, ja minua itseänikin harmittaa sanoa kiinnittäneeni siihen huomiota. Itkosella on vahva oma tyylinsä ja siitä on vaikea murtautua ulos. Koska teos on kuitenkin viihdyttävä lukea ja Itkosella on oma fanikuntansa, en myöskään ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi lähteä muuttamaan tyyliään vain muuttamisen vuoksi. Joskus kirjailijat menevät metsään lähtiessään koettelemaan liikaa rajojaan ja täysin uutta tyylisuuntaa. Esimerkiksi Sofi Oksanen Normassa kirjailija uskaltautui uudelle alueelle, mikä oli kuitenkin minulle pettymys. Uutta saa ja on toki hyväkin kokeilla, kunhan sitä ei tee ulkoisen paineen vuoksi.


Kommentit