Tommi Kinnunen: Lopotti (Hanna)

Lopotti on ikään kuin jatkoa Kinnusen esikoisromaanille Neljäntienristeys (lue minun ja Elinan arvostelut), josta pidin paljon. Lopotti kuitenkin siirtyy sukupolven eteenpäin ja kertoo Neljäntienristeyksestä tutun homoseksuaalin Onnin ja hänen vaimonsa Lahjan tyttären – sokean Helenan – sekä heidän pojanpoikansa Tuomaksen tarinan.

Aikatasot hyppivät, kun käydään vuorotellen läpi Helenan ja Tuomaksen lapsuutta ja aikuisuutta. Molempien elämät etenevä kronologisesti, mutta lukujen vuorottelu johtaa kronologioiden limittymiseen: Tuomaksen lapsuudessa voi nousta esiin tapahtumia, joista kerrotaan puolestaan Helenan aikuisuudessa. Molemmat saavat alkunsa eri vuosikymmenistä, mutta lopussa tarinat limittyvät. Tuomaksen elämä on toki alusta alkaen kietoutunut hänen tätiinsä Helenaan.

Helena on sokea ja lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin, jonne hän jaa asumaan. Elo yhdessä pikkuveljen kanssa on lapsena ollut rankkaa, kun vanhemmat – Lahja ja Onni, joka kärsii paitsi sodan haamuista myös homoseksuaalisuudesta epäsuvaitsevaan maailmanaikaan – riitelevät raivoisasti vuodesta toiseen. Helenasta kasvaa sokeudessaan itsenäinen mutta kyyninen nainen, jonka onni rakkaudessakaan ei ole siunattu.

Tuomaksen tarina on onneksi hieman valoisampi. Hän on Helenan pikkuveljen poika ja (jo edesmenneen) isoisänsä Onnin tavoin homoseksuaali. Hän kasvaa homouteensa vähitellen, mutta itsevarman kuoren alla hän oppii piilottelemaan todellista itseään. Lähentyminen toisiin on vaikeaa, mutta sydänsurujen ja monien kokemusten jälkeen hän löytää rinnalleen ihmisen, joka tasapainottaa häntä. Tuomas uskaltaa lopulta olla oma itsensä jopa sukunsa edessä.

Teoksen läpi halkovia suuria teemoja ovat ennakkoluulot ja erilaisuus. Helena ja Tuomas ovat molemmat omilla tavoillaan erilaisia yhteiskunnan asettamista normeista ja joutuvat kohtaamaan ennakkoluuloja. Molemmat samoin pakenevat erilaisuuttaan suureen kaupunkiin, jossa on helpompi hukkua massaan. Helena suhtaudutaan kuin hulluun vain koska hän sattuu olemaan sokea, mikä kasvattaa hänestä kuitenkin itsenäisen. Tuomas puolestaan joutuu kohtaamaan sen, ettei häntä ja hänen parisuhdettaan oteta todesta, ja omana itsenä eläminen tarkoittaa jatkuvaa väkivallan pelkoa. Molempien tunnot tässä elämän ja epävarmuuden aallokossa kuvataan miltei raastavan uskottavasti: eihän sitä voinut kuin liikuttua elämän riepotellessa näitä sivuun sysättyjä.

Historian paino näkyy myös hahmojen harteilla. Helena ja Tuomas kulkevat molemmat vanhempiensa (tai isovanhempiensa) painolastin kanssa, jonka sota on jättänyt jälkeensä. Tuomaksen – sukupolvea nuorempana – askel on elämässä hieman Helenaa keveämpi; onhan hän syntynyt erilaisuutensa kanssa myös hieman parempaan maailmanaikaan kuin tätinsä. Vaikka lukijakin saa tässä kohdin äimistyä siitä, miten paljon maailma ja asenteet ovat muuttuneet parissa vuosikymmenessä, jos verrataan Tuomaksen nuoruutta nykyaikaan – vaikka korjattavaa vieläkin löytyy.

Kinnunen kuljettaa tarinaa taitavasti – etenkin, kun otetaan huomioon teoksen rikkonainen kronologia, kun kahteen eri sukupolveen kuuluvan hahmot elämäntarinat vuorottelevat luvuittain. On kuitenkin kiinnostavaa lukea tapahtumat tai suvun tarinat kahdesta eri näkökulmasta ja ajallisen kuilun erottamana.

Lopotissa on mielestäni alusta alkaen suhteellisen selvää, että se jatkaa Neljäntienristeyksen tarinaa. Itsekään en muistanut edellisen teoksen tapahtumia kunnolla, mutta on vaikea arvioida, kuinka hyvin lukija, jolle koko edeltävä romaani on tuntematon, pääsee Lopottiin alussa sisälle. Loppua kohden juoni kuitenkin itsenäistyy, ja kyseessä onkin selvästi erillinen teos.

Kuten Neljäntienristeyskin, myös Lopotti keskittyy jo nimensä tasolla yhteen paikkaan tai jopa taloon. Vaikka Helena ja Tuomas kuluttavatkin Helsingin ja Turun katuja, teoksen nimi sitoo heidän vahvasti heidän juurilleen Lopottiin. Elinan huomio siitä, että "lopotti" tarkoittaa myös sivukylää ja rinnastuu siten Helenan ja Tuomaksen sivullisuuden kokemukseen, on sekin niinikään mielenkiintoinnen.

Lopottia on kehuttu paljon, ja pidin siitä itsekin. Omat ensifiilikseni Neljäntienristeyksestä olivat kuitenkin vielä huikeammat, eikä Lopotti päässyt omasta mielestäni aivan samalle tasolle. Kenties historiallinen etäisyys Neljäntienristeyksen tarinaan teki sen tarjoamasta lukumatkasta antoisamman.

Lukuhaasteessa laitan Lopotin kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä. Lisäksi se sopisi kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot; 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016. 365 sivua