Rodenbach on kirjailijana minulle ihan uusi tuttavuus, mikä ei oikeastaan ole ihme, sillä hän on belgialainen kirjailija 1800-luvulta, eikä ole noussut angloamerikkalaisten aikalaisten kaltaiseen maineeseen. Kuollut Brügge sisältää kuitenkin vuosisadanvaihteelle tyypillistä symbolismia ja makaaberia romantiikkaakin, joten sikäli se ei jää maineikkaimmista teoksista jälkeen – mutta ei ole myöskään huikea lukukokemus.
Miten sitten päädyin lukemaan Rodenbachia? Luin Kuolleen Brüggen kesällä, kun herättelin uudelleen tapaani lukea kirjoja tulevista matkakohteista. Kävimme puolison kanssa heinäkuussa viikon mittaisella Benelux-reissulla, jonka aikana yövyimme nimenomaan Bruggessa (myös Amsterdamissa ja Luxemburgissa mutta niistä myöhemmin lisää).
Kuollut Brügge ei tosin ole nimikkokaupungistaan mikään ihan ajantasaisin kertomus, kun kirja on alun perin julkaistu vuonna 1892. Se on vahvasti symbolistinen teos, jonka päähenkilö Hugues on muuttanut Bruggen vaimonsa kuoleman jälkeen. Rakastetun vaimon kuolemasta on kulunut jo vuosia, mutta Hugues kiertelee yhä mieli alamaissa Bruggen kaduilla ja vetäytyy seurapiireistä.
Tilanne muuttuu kuitenkin hänen kohdatessaan näyttelijättären, joka on kuin edesmenneen vaimon kaksoisolento. Hugues aloittaa salaisen ja sopimattoman suhteen näyttelijättären kanssa, mutta suhde on vähintäänkin hataralla pohjalla, kun Hugues kuvittelee naisen puolet ajasta vaimovainaakseen. Tästä syntyy myös romaanin surrealistinen ja makaaberi tunnelma, eikä tilanne lopulta pääty suinkaan hyvin vaan kohtalo toistaa itseään.
Myönnän, että symbolismi ei ole ikinä ollut vahvuuksiani eikä suosikkejani. Kuollut Brügge on kuitenkin lyhyydessään ihan viehättävä teos. Syksyisen synkän mutta romanttisen kaupungin kanaaleineen voi ihan kuvitella mielessään. Symboloiko teoksen nimi sitten syksyn kuolleita katuja pienessä kaupungissa vai vain Huguesin synkeää mieltä, jonka hän projisoi koskemaan koko kaupunkia? Se jää lukijan tulkittavaksi.
Kuolemaa ja kohtalokasta tunnelmaa korostavat myös joutsenet, jotka lipuvat pitkin synkän kaupungin kanaaleja. Niiden laulu ja siiveniskut siivittävät kerrontaa säännöllisesti, eikä suomalainen lukija voi olla tekemättä rinnastusta Tuonelan joutseneen ja joutsenlauluun. Tämä ei tietenkään ole Rodenbachin tarkoittama rinnastus, mutta symboloivathan joutsenet laajemminkin rajaa tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä – symboliikka, joka on aika kutkuttanut mieltä.
Nyt, kun puolestani olen itse käynyt turistien täyteisen Bruggen kaduilla, voin sanoa, että kaupunki on päivisin kaikkea muuta kuin kuollut. Varsinkin kansallispäivänä oli ilo ylimmillään tanssin ja laulun merkeissä. Iltaisin kaupunki tosin hiljenee ja eritoten sivukadut autioituvat, joten sikäli Huguesin mielenmaisemaan on helppo päästä – sitäkin enemmän, kun heti ensimmäisenä iltanamme vastaan lipui joutsen poikasineen ja kirkkojen kellot todella löivät tahtia koko reissullemme. Mutta synkkyys oli kaukana, ja päinvastoin Brugge osoittautui varsin eläväksi ja satumaiseksi kaupungiksi.
Lukuhaasteessa Kuollut Brügge sopii kohtiin 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista; 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun ja 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.
Georges Rodenbach: Kuollut Brügge. Karisto 1915. 176 sivua. Suom. Jalmari Sauli. Alkuteos: Bruges-la-morte (1892).
Kommentit
Lähetä kommentti