perjantai 10. lokakuuta 2014

Aleksis Kiven maisemissa (Hanna)

 
Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi palaan hetkeksi noin vuoden takaiseen pyöräreissuun, joka sijoittui Hämeen sydämeen: matka kulki Helsingistä Hämeenlinnaan vanhaa kolmostietä pitkin. Aurinko paistoi, ja maisemat olivat upean suomalaisia, joten kun vastaan tuli Nurmijärven kyltti seitsemine veljeksineen, muistuivat mieleeni Aleksis Kiven syntymäkoti ja suomalaiset klassikot.
 
Suomalaiset maalaismaisemat punaisine tupineen veivät mukanaan, ja peltojen keskelle saattoi kuvitella seitsemän veljestäkin touhuineen. Pyöräily onkin upea ja suositeltava tapa nauttia maisemista sekä tarujen ja kirjallisuuden tunnelmista, sillä satoi tai paistoi, tuuli, tuoksut ja ohi vilahtelevat maisemat kiskaisevat helposti mielikuvituksen vauhtiin. Juoma- ja tankkauspysähdykset ovat sitäkin riemuisempia, kun ympärillä levittyy maisemaa silmänkantamattomiin.
 
Moni asia on toisin kuin Aleksis Kiven kirjailijavuosina, mutta siltikään ei tarvitse pinnistellä kuvitellakseen kirjojen maisemat hiidenkivineen, metsineen ja peltoineen. Eikä niitä tarvitsekaan tyytyä vain kuvittelemaan, kun Kiveä innoittaneet maisemat ovat leppoisan, päivän mittaisen pyöräretken – tai vielä leppoisemman autoajelun – päässä Helsingistä. Ja koska paluumatka sujui sutjakkaasti polkien, päätin poiketa matkalla Aleksis Kiven syntymäkodissa.
 
Nurmijärven Palo-ojalla pauhasi nykyaikainen suomirap, mutta Kiven tuvan hiljaisuudessa ei kuulunut hiiskaustakaan. Valitettavasti talo on pitkälti entisöity, mutta sen henki on onnistuttu säilyttämään, ja erityisesti museon tietoiskut tuovat Kiven maailman likelle monine sitaatteineen.
 
Tupa ei kuitenkaan ole tunnelmoinnin kohokohta, vaan Kiven alkuperäinen sulkakynä ja mustepullo tekevät kirjailijan tutummaksi, ja yläkerran pikkuruinen, ikkunan eteen asetettu pöytä, jonka ääressä Kivi mielellään kirjoitti, todella kirvoittavat vierailijankin mielikuvituksen liikkeelle. Ikkunasta näkyvä pelto ja metsän reuna todistavat Kiven rakkaudesta luontoon, josta hän ammensi kirjoitusvoimaansa. Kirjailijan voi miltei kuvitella pöydän ääreen katselemaan peltoa, jolle ilta-aurinko luo valoaan hiipien lopulta metsän syleilyyn.
 
Tällä kertaa jätän käsittelemättä Kiven teoksia sen tarkemmin, koska myönnettäköön, että siitä on muutama vuosi, kun viimeksi olen niitä avannut, vaikka ne hyllyssä nököttävätkin. Monesti olen saanut kuulla valituksia klassikoiden tylsyydestä, mutta kun polkee läpi Hämeen, on myönnettävä, että Kiven metsät ja pellot ovat yhä läsnä. Puhumattakaan veljesten vaikeuksista sopeutua yhteiskunnan vaatimuksiin, jotka ottavat nykyäänkin monilla niin koville. Ei tarvitse kuin tarkastella nuorten naisten paineita loistaa elämän joka saralla tai sitä mielipahaa, jota vallitseva työttömyys monissa herättää, ja on selvää, etteivät Kiven teokset ole aivan niin päivänsä nähneitä kuin monet saattavat luulla.
 
Metsäisten vaikutusten lisäksi syntymäkodissa selvisi, minkä talon epäillään antaneen mallinsa Jukolan poikien kodille (enempää en sitä tässä esittele kunnioittaakseni nykyisten omistajien rauhaa). Vilkaisin kuitenkin kotimatkalla em. taloa, ja tottahan toki veljesten ”jalo sonnikarja” temmelsi pihalla – mielikuvituksen voimalla tietenkin, mutta sitähän elämässä tarvitaan.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti