Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous (Hanna)

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

WSOY 2018

443 sivua

Tuhatkuolevan kirous on ensimmäinen Siiri Enorannalta lukemani teos, minkä itse asiassa tajusin itsekin vasta kirjan luettuani. Olen suunnitellut Enorannan lukemista sen verran pitkään, että alitajuisesti miltei uskoin jo lukeneeni hänen fantasiakirjojaan. Hyllyssäni on jo jokusen vuoden nököttänyt Enorannan esikoisteos Omenmean vallanhaltija, mutta en ole vielä ehtinyt lukea sitä, ja kun Tuhatkuolevan kirous voitti viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon, kiilasi se edelle.

Suoraan sanottuna Tuhatkuolevan kirous sai viime syksynä sen verran hypeä aikaan, että odotin teokselta erittäin paljon. Enkä joutunut pettymään – paljoa. Odotukseni olivat hypen vuoksi sen verran korkealla, että niitä oli vaikea ylittää. Kuten monissa arvosteluissa ja blogeissa onkin jo kuvattu, Enoranta murtaa nuortenfantasian kliseitä ilman, että lukija edes kiinnittää siihen huomiota. (Tämän jälkeen spoilereita luvassa.)

Tuhatkuolevan kirouksen päähenkilö on 14-vuotias Pau, joka teoksen alussa leikkaa pitkät kutrinsa äitinsä kieltoja uhmaten. Vasta hieman myöhemmin Paulle selviää, miksi äiti ei olisi halunnut tytön kajoavan suortuviin: vuotta vanhemman isoveljensä tavoin Pau saa kutsun läheiseen Magia-akatemiaan: vain osa kutsutuista saa opiskelupaikan. Maagit saavat voimansa käyttävät hiuksistaan, karvoistaan sekä muista kehonsa uusiutuvista osista.

Pau rakastuu Magia-akatemiaan heti kättelyssä, ja pariviikkoisen koeajan aikana hän onnistuu hankkimaan jopa kaksi ihailijaa: kiltin ja rauhanomaisen Dauin ja ilkikurisen Kenonen, ketkä ovat sattumoisin parhaat ystävykset. Kutkuttavat rakkausseikkailut saavat kuitenkin jäädä, kun veli Tristin katoaa salamyhkäisesti (väittämiensä mukaan paikallisen urheiluseuran riveihin mutta jotain hämärää koko sopassa on) eikä Pau itse saa vahvasta taikuudestaan huolimatta paikkaa Magia-akatemiassa. Taikakäytäntöjä valvova Ötky pitää Pauta silmällä ja selkeästi heillä on epäilyksiä Tristinin suhteen.

Kun Pau palaa kotiin, Ötky tulee tekemään kotitarkistuksen, ja käy ilmi, että Paun äiti Alesiana onkin vahva maagi ja Ötkyn tarkkailulistalla, sillä hän on ollut kapinallisryhmittymän perustajan Nubuya Ushan ystävä. Alesiana murhaa ötkyläiset, ja perheen on lähdettävä pakosalle sekä liityttävä kapinallisjoukkoihin, missä piilottelee myös Tristin ja minne saapuvat myös Daui ja Kenone.

Alkaa seikkailu, jossa siirrytään kätköstä toiseen ja päivitellään Ötkyn kasvavaa valtaa. Ötky nimittäin karsastaa ja pelkää varjoissa asustavia ja taiasta eläviä pikilapsia. Kapinalliset eli triadit uskovat kuitenkin maagien ja pikilasten yhteiseloon. Nubuya, joka on saanut pikilapsilta useita ylimääräisiä elämiä, on lahjoittanut myös Paulle vauvana kahdeksan elämää. Paun on siis mahdollista kuolla ja herätä takaisin henkiin, ja siten hän pystyy keskustelemaan pikilasten kanssa ja selvittämään näiden aatokset – sekä maailmaa uhkaavan tuhon.

Teoksen alkupuolella aloin pelätä, että kyseessä on jonkinlainen Potter-kopio, mutta aavistin kyllä, ettei Finlandia Junior -palkintoa olisi sellaisella herunut. Eikä kyseessä sitten kopio ollutkaan, vaikka Magia-akatemia on eittämättä saanut erittäin paljon vaikutteita Pottereista.

Tuhatkuolevan kirous kiihtyy jatkuvasti tahdiltaan, eikä kirjassa olla alun jälkeen juuri hetkeäkään paikallaan. Pauta – ja samalla myös lukijaa – tykitetään jatkuvasti uudella informaatiolla ja uusilla tuttavuuksilla. Enoranta kutoo maailmaa taitavasti siten, ettei asioita selitellä vaan ne selkenevät lukijalle ajan mittaan. Nuortakaan lukijaa ei aliarvioida, ja paketti pysyy kasassa vauhdistakin huolimatta.

Seksuaalisuus ja ruumiillisuus esitetään teoksessa kauhistelematta. Ne ovat normaali osa elämää, eikä omaa ruumiillisuutta turhaan peitellä: ruumiin karvat sekä kuukautisverikin toimivat taian lähteinä. Homoseksuaalisuudesta ei tehdä numeroa, ja parisuhteet ovat vailla raastavaa mustasukkaisuutta. Oli myös varsin virkistävää, että vaikka Pau käsittelee omaa heräävää seksuaalisuuttaan ja tuntee lopulta vetoa vilkkusilmäiseen Kenoneen, pojat jäävät lopulta pääjuonen varjoon eikä tilanteesta kehkeydy samanlaista kolmiodraamaa kuin niin monissa muissa nuorten romaaneissa.

Monista nuortenseikkailuista poiketen, Tuhatkuolevan kirouksessa nuoret myös pysyvät nuorina ja mukana on aikuisia – kuten Paun vanhemmat. Nuoria ei lähetetä taisteluun, vaikka he sinne janoavatkin, eikä heitä päästetä aikuisten neuvonpitoihin. Koska Pau on teoksen minä-kertoja, pysyy lukija näin ollen yhtä pihalla ulkomaailman menosta kuin Paukin. Tällainen lähestyminen poikkeaa fantasiasta, jossa tapahtumia valotetaan jatkuvasti ylätasolta ja eri näkökulmista.

Teos käsittelee epäsuorasti ilmastonmuutosta. Pau saa tietoonsa, että mikäli Ötky ja ihmiset jatkavat aloittamallaan tiellä, heidän planeettansa lopulta tuhoutuu. Omia tarkoitusperiään ajava Ötky ei kuitenkaan myönnä olevansa väärässä vaan lavastaa kapinalliset terroristeiksi. Näin ollen teos tarjoaa opetuksen myös valeuutisista ja populismista.

Enorannan kieli on hyvää ja taidokasta mutta myös nuorelle lukijalle sopivaa: juoksutus ja kieli ovat selvästi suunnattuja nuorelle lukijalle, jota – kuten aiemmin sanoinkin – ei kuitenkaan aliarvioida. Tarinaa punotaan herkästi ja hyvin, mutta kerronta ei viehättänyt minua samoin kuin Maria Turtschaninoffin luontokuvaukset ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan miltei lyyriset sanankäänteet. Kaikkiaan pidin teoksesta, vaikka se ei aivan noussutkaan (liian korkeiden ja median luomien) odotusteni tasolle.

Finlandia Junior -palkinnon ansiosta sijoitan Tuhatkuolevan kirouksen lukuhaasteen kohtaan 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja. Lisäksi se sopisi myös kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot; 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.