sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (Elina)


Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Wsoy 2017
253 sivua
suom. Taru Nyström
Suomennoksen tarkistanut Alice Martin.
Ensimmäinen laitos 2004, Kustannusosakeyhtiö Avain.
Alkuteos: I giorni dell'abbandono. 2002.

Vielä viimeinen vuonna 2017 luettu kirja eli Elena Ferrantea. Tartuin Ferranten varhaiseen Hylkäämisen päiviin Napoli-kirjojen jälkeen ja valitettavasti jouduin kyllä pettymään. Odotin varmaankin jotain samankaltaista kuin Elenan ja Lilan vetävä tarina ja tämä ei aivan samoihin mittoihin mielestäni yltänyt. Onneksi Napoli-sarjan kolmas osa on jo kirjastosta varattuna...

Hylkäämisen päivät kertoo tarinan miehensä jättämästä naisesta Olgasta, joka jää yksin lastensa ja koiran kanssa. Aviomies Marion ilmoittaa eräänä tavallisena arkipäivänä, että hän lähtee ja Olga järkyttyy tästä syvästi. Hän ei voi ymmärtää miten viidentoista vuoden avioliitto voi päättyä yksinkertaiseen ilmoitukseen astioita tiskatessa. Olga lähes lukkiutuu kesäksi perheen yhteiseen asuntoon lastensa Ilarian ja Giannin sekä Otto-koiran kanssa ja romaani kuvaa Olgan sisäisen monologin kautta hänen mielensä järkkymistä, vihaa ja ahdistusta.

Olgan täytyy ensin päästä yli siitä tosiasiasta, että Marion on jättänyt hänet nuoremman naisen vuoksi. Hän käyttäytyy kadulla naisen nähtyään väkivaltaisesti eikä pysty kontrolloimaan itseään. Hän myös kuvittelee, että suhde naapurin miehen kanssa toisi aviomiehen takaisin. Olga pohtii paljon myös ikääntymistään ja sitä miksi mies lähti juuri nuoremman naisen kanssa, eikö hän enää ole sama kuin nuorempana? Peilistä tuntuvat katsovan vain vieraat kasvot. Lopulta Olga kokee totaalisen hermoromahduksen ja ei yksinkertaisesti enää pysty toimimaan järkevästi.

En jostakin syystä oikein päässyt missään vaiheessa kunnolla romaanin sisälle ja Olgan asemaan. Ferrante kirjoittaa tässäkin todella taitavasti ja kuvaa toki tunteita aivan uskomattomalla tarkkuudella sekä realistisesti, mutta ehkä aihepiiri vain tuntui turhan vieraalta tai ehkä olisin kaivannut juonivetoisempaa lukuromaania, joista yleensä nautinkin enemmän kuin tällaisista mielen kuvauksista. Teksti on turhan raakaa ja vihaista makuuni, teoksesta puuttui Napoli-sarjan syvyys ja lukuisat henkilöhahmot tarinoineen. Koiran kohtaloa en myöskään oikein sulattanut. Romaani oli kuitenkin kaikkinensa varsin nopealukuinen ja vetävä, joten kenties joidenkin makuun sopiva.

Viime vuoden lukuhaasteessa sijoitan romaanin kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Tämä romaani ei ole kenties kuvaavin kirja siihen kohtaan, mutta kieltämättä sopivat haastekohdat alkoivat jo loppuvuodesta käydä vähiin. Lisää viime vuoden lukuhaasteesta seuraavassa postauksessa, jossa pohdimme yhdessä Hannan kanssa vuonna 2017 luettuja kirjoja sekä käännämme katseen tämän vuoden haastelistaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti