maanantai 8. tammikuuta 2018

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa (Hanna)



Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa (kokoelmassa Valitut teokset)
Otava 1956 (Tulitikkuja lainaamassa ensimmäinen painos julkaistiin 1910)
154 sivua


Maiju Lassilan eli oikealta nimeltäänAlgot Untolan ensimmäisessä teoksessa Tulitikkuja lainaamassa todella tehdään tikusta asiaa, ja mitä ilmeisimmin teos on myös kyseisen sanonnan innoittaja. Romaanissa nähdään monenmoista toikkarointia, kun väärinkäsityksestä ja valheesta siirrytään sujuvasti toiseen.


Kaikki saa alkunsa, kun Anna Liisa pyytää miestään Anttia käymään lainaamassa tulitikkuja Hyvärisen talosta. Antti tekee työtä käskettyä mutta törmää matkalla nuoruudentoveriinsa Jussi Vataseen. Jussi on hänkin matkalla Hyväristen luo, sillä leskimiehenä Jussi tarvitsee uuden osaavan vaimon, jollaista hän aikoo Hyväristen tyttärestä. Antti lähtee mielellään puhemieheksi. Oman aikansa wingman.

Siipimieshommat sujuvat niin hyvin, että Jussin naimakaupat katsotaan sovituiksi, ja sen kunniaksi Antti ja Jussi kallistavat kuppia. Normaalisti kumpikaan heistä ei juuri viinaan koske, mutta juhlava tilanne vaatii poikkeuksen, ja he naukkaavat samaista vuosien takaista viinaa, joka villitsi heidät nuorinakin. Ja niinhän toki käy nytkin, sillä seuraavana aamuna kaksikko herää läheisen kaupungin putkasta.

Antti ja Jussi olivat lähteneet ostamaan kihlatarpeita, mutta olivat rettelöineet matkalla. Putkasta päästyään he jatkavat kuitenkin seikkailuaan, sillä he törmäävät Jussin nuoruudenihastukseen, joka tämäkin on jäänyt leskeksi. Kihlat Hyvärisen tytön kanssa alkavat vaikuttaa huonolta ja hätiköidyltä idealta.

Matkalla kaupunkiin humalaiset Antti ja Jussi olivat huudelleet myös vastaantulijoille olevansa matkalla Amerikkaan, ja rikkinäisen puhelimen tavoin tarina muuttuu ja paisuu, ennen kuin se saavuttaa hämmentyneen Anna Liisan. Asiasta kuulee myös Anna Liisan nuoruuden kosija. Soppa on siis valmis.

Tulitikkuja lainaamassa on komedia, ja hauskuutusta siinä on toki kerrakseen. Itse olen huvittavien väärinkäsitysten ja absurdien tilanteiden ystävä, mutta Lassilan romaani ei täysin vedonnut minuun. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että teoksen julkaisusta on kulunut miltei 110 vuotta, joten aika ei ole kohdellut moista hölmöilyä välttämättä erityisen hellästi – mutta kyseessä on varmasti myös makuasia. Jatkuva sählääminen ja valheiden punominen valheiden perään lähinnä ärsyttää.

Väärinkäsitysten ja kommellusten vyyhti on kuitenkin sellainen, että voi ihailla Lassilan kykyä pitää komedia kaikkineen kasassa, sillä lyhyeen sivumäärään mahtuu paljon. Kirjallisia ja aikanaan viihdyttäviä taitoja ei kirjailijan osalta tule siis epäillä.

Teos antaa myös kiinnostavan katsauksen omaan aikaansa – niin sen ajan dialogiin, komedialliseen viihteeseen kuin kosimaretkiinkin. Dialogi on hyvin erilaista kuin nykyään, ja turhanpäiväisetkin asiat toistetaan ja niitä hämmästellään, mikä on varmasti osa romaanin hauskuutusta eikä sikäli täydellinen kuva ajasta. Suomalaisille “tyypillistä” kännikohellustakin on mukana yllin kyllin, tai ainakin se sekoittaa soppaa melko lailla.

Kosimahommissa puhutaan puolestaan niin epäselvästi ja kierrellen ja kaarrellen, että sopii ihmetellä, miten kukaan ikinä otti selvää siitä, missä aikeissa kosija ja siipimies oikein olivat. Onneksi tämäkään asianlaita on varmasti sen verran huumorilla sävytetty, että kuvaa aikalaistensa eloa miltei yhtä realistisesti kuin meidän aikamme chicklit-romaanit kuvaavat nuorten naisten elämää nyt kolmannella vuosituhannella.

Hauskin seikka romaanissa on mielestäni kuitenkin sen loppu, jossa käy ilmi, että Antin Hyvärisiltä lainaamassa tulitikkurasiassa on vain yksi tikku. Samainen tikku oli koko useita päiviä kestäneen kohelluksen alku ja juuri. Siitäpä siis sanonta tehdä tikusta asiaa.


Jo tästä syystä, jos mistään, sijoitan Tulitikkuja lainaamassa lukuhaasteessa kohtaan 3. Suomalainen klassikkokirja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti