Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2012

330 sivua

Bloggajakollegani Hannan mielestä viime vuoden parhaaksi kirjaksi osoittautui Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja. Hannan arvion siivittämä päätin lukea tuon teoksen tänä vuonna Helmetin lukuhaasteen kohtaan 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja, koska sehän sopisi tuohon kohtaan vallan mainiosti. Kirjan luettuani tosin huomasin, että sopiihan se myös esimerkiksi kohtiin 1. kirjan kannessa on ihmiskasvot, 3. kirja sellaisesta kirjallisuudenlajista jota et yleensä lue ja 32. kirjan nimessä on ammatti.

Teemestarin kirjassa nuori kahdeksantoistavuotias nainen Noria on valmistumassa teemestariksi isänsä jalanjäljissä. Teemestarin ammatti sisältää paljon salaisuuksia, joita ei kerrota muille kuin ammatin harjoittajille. Yksi niistä on salainen vesilähde tunturin luolastossa, josta tulee vettä teemestarin perheelle vesiputkea pitkin. Tämä on suurista suurin salaisuus aikakautena, jolloin makeaa vettä ei luonnonmullistusten takia juurikaan ole ja sitä säännöstellään kylän asukkaille.

Itärannan dystopiassa maailma on joutunut jonkinlaisen ilmastokriisin kouriin, jonka seurauksena merivedet ovat peittäneet alleen suurimman osan nykyisenä tuntemistamme maanosista ja valtioista. Makeaa vettä ei saa kuin armeijan säännöstelemänä. Jotain kummallista on kuitenkin sotilaiden toimissa - jätetään kertomatta mitä on tapahtunut Hämärän vuosisadalla. Ilmastonmuutos on kuitenkin yhtenä kantavana teemana läpi romaanin: mitä tapahtuu kun merivesi peittää kaiken alleen, mutta sade on harvassa eikä talvia ole. Kaikkialla on kuumaa ja paarmat ovat vallanneet ilmatilan, joten ulkona pitää käyttää suojahuppua eikä viljelmille juuri riitä vettä, muilla kuin teemestarilla.

Tulevaisuudenkuva on romaanissa lohduton, mutta silti Noria ja hänen ystävänsä Sanja jaksavat toivoa. He ovat löytäneet muovihaudasta kaiken entisajan ihmisten romujen joukosta cd-levyjä, joilla on äänitteitä erään retkikunnan etsinnöistä löytää makeaa vettä. Tuon löydön siivittämänä he päättävät lähteä matkaan löytääkseen vettä koko kylälle, ei pelkästään itselleen salaisesta lähteestä. Koko ajan täytyy olla varovainen, ettei kukaan ymmärrä heillä olevan enemmän vettä kuin muilla käytössään.

Romaanin kieli on yksi sen parhaista ansioista, se on kaunista ja sujuvaa, sitä lukee enemmän kuin mielellään. Itäranta rinnastaa asioita keskenään yllättävillä tavoilla ja on keksinyt paljon myös omaa sanastoa kuvaamaan tulevaisuuden maailmaa. Juoni etenee jännittävällä tavalla ja koukuttaa lukijansa jatkamaan. Romaanin loppu oli kuitenkin itselleni hienoinen pettymys - aihe olisi antanut mahdollisuuksia niin paljon muuhunkin. Toisaalta romaani jättää myös mahdollisuuden auki jatko-osallekin. Tässä tarinassa olisi kyllä ehdottomasti kaikki ainekset siihen.