Tarina alkaa pojasta, joka on kadonnut tavalliselta tukholmalaiselta kadulta. Tämä poika, Bo nimeltään, oli yksinäinen ja kiusattu ottolapsi kodissaan, ja hänellä oli vain yksi ystävä Bengt. Eräänä tavallisena iltana hän kuitenkin päätyy upeaan seikkailuun, kun hän osaa seurata merkkejä kohti todellista kotiaan: Kaukaisuuden Maata, jossa hänen isänsä on kuningas – ja kuningas kaipaa poikaansa.
Kaukaisuuden Maa on niin taianomainen ja satumainen linnunlauluineen ja ruusutarhoineen, että toivoisin itsekin asuvani siellä. Siellä Bon nimi on Mio, ja hänen kuningasisänsä on juurikin sitä sanan monessa merkityksessä: kuningas mutta myös huippuisä. Kaikki ei kuitenkaan ole aivan auvoista, sillä Kaukaisuuden Maan ulkopuolella salaperäinen synkkä hahmo Kaamo kaappaa lapsia ja ennustuksen mukaan vain yksi voi hänet voittaa. Arvatkaapa, kuka on tuon ennustuksen sankari?
Näinpä Mio lähtee uuden ystävänsä Jum-Jumin sekä valkean ratsunsa Miramiksen kanssa pois Kaukaisuuden Maasta etsimään Kaamon linnaa ja pelastamaan kaikki kaapatut lapset (joista on tullut lintuja surumielisine lauluineen). Matkalla hän kohtaa ystäviä, joilta hän saa avuja ja tarpeita raskaan matkansa tueksi.
Tarina on viehättävästi kudottu. Vähäisin lausein Lindgren loihtii lukijan eteen maailman, joka on kaunis ja haikea samanaikaisesti. Kerronnassa ja dialogissa on paljon tarkoituksellista toisteisuutta (siitä merkki myös kirjan nimi Mio, poikani Mio), mikä ei suinkaan häiritse vaan auttaa tuomaan sanoille rauhallista painoarvoa.
Kaukaisuuden Maa on ihana satujen maailma, joka toimii pakopaikkana pahasta maailmasta – niin Bolle itselleen, kun hän aivan konkreettisesti lähtee Tukholmasta, kuin ihan näin aikuiselle lukijallekin. Se on myös kaunis tarina oman paikkansa löytämisestä: siellä, missä ihminen saa olla oma itsensä ja tulla rakastetuksi sellaisenaan, on hänen hyvä olla, ja sopia toivoo, että mahdollisimman moni löytäisi elämässään tällaisen paikan niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Tämä oli kepeä ja ihana lukukokemus, ja halusin nauttia siitä ilman, että lukisin ulkopuolisia arvioita. Mutta tulin kuitenkin nähneeksi Goodreadissa ja googlettaessani sen verran, että tulkintojen – ja jopa leffan mukaan – Bo (eli Mio) vain kuvittelee Kaukaisuuden Maan paetakseen karua todellisuutta ja orpouttaan oman päänsä sisään. No, voin kertoa että on Lindgren tarkoittanut tämän kirjan miten vain, tämä ei ole se tulkinta, johon haluan itse uskoa. Joskus pitää olla elämässä vähän taikaa ja satuakin.
Luin Mio, poikani Mion itse asiassa ruotsiksi, sillä löysin sen joskus ajat sitten kirpparilta, ja se on odottanut tähän saakka hyllyssäni. Ja kun ruotsia nyt kuitenkin edes jotenkuten osaa edes lukea, halusin nauttia kirjasta alkuperäiskielellä, ja se onnistui aivan mutkitta. Tähän arvioon olen kuitenkin katsonut suomenkieliset vastineet ruotsinkielisille nimille, sillä niitä on helpompi taivuttaa ja ovat monille varmasti tutumpia. Bon nimen jätin kuitenkin ennalleen, sillä olisi tuntunut oudolta alkaa puhua päähenkilöstä jollain toisella nimellä (suomeksi se on käännetty ilmeisesti Jussiksi).
Lukuhaasteessa Mio, min Mio sopii kohtiin 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta; 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi; 29. Kirjassa on minä-kertoja; 40. Kirjassa hylätään jotain; 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa; 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan ja 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.
Astrid Lindgren: Mio, min Mio. Raben & Sjögren 1954. 189 sivua.
Kommentit
Lähetä kommentti