Agatha Christie: Kohtalokas viikonloppu (Elina)

Agatha Christie: Kohtalokas viikonloppu

WSOY 1959/2006

suom. Annikki Setälä

263 sivua

Alkuteos: The Hollow. 1946.

Kirjoitin graduni Agatha Christiestä ja vankkana aikomuksenani oli kahlata koko kirjailijattaren tuotanto läpi. Gradu valmistui ja lukuisia dekkareita tuli luettua, mutta muutama romaani yhä uupuu. Pitikin valita kirjailija, joka on kirjoittanut niin kadehdittavan laajan tuotannon… ;)


Kohtalokas viikonloppu sijoittuu Christien tuotannon puoliväliin lähelle hänen tuotteliaimpia vuosiaan. Sitä vaivaakin mielestäni osin sarjamaisuuden tuntu, etenkin mitä tulee etsivä Hercule Poirot'n hahmoon ja siihen, miten tämä esitellään ja missä määrin tämä esiintyy romaanissa.

Romaanin miljöö on klassisinta Christietä mitä kuvitella saattaa. Tapahtumat sijoittuvat Hollow'n kartanoon, joka sijaitsee keskellä kauneinta englantilaista maaseutua. Rento viikonloppu päättyy kuitenkin uima-altaalla murhaan, joka näyttää viimeisintä piirtoaan myöden lavastetulta kun jokainen hahmoista on ottanut oman paikkansa altaan reunalla. Tohtori John Christow makaa maassa kuolleena ympärillään lähes koko kartanon väki ja vieressään vaimonsa, revolveri kädessä. Tästä kohtauksesta alkaa murhan selvittely niin poliisin kuin Hercule Poirot'n osalta.

Juoni on kuin mistä hyvänsä palapelidekkarista ja henkilöhahmogalleria myöskin tyypillisen christiemäinen. Kartanon herra ja rouva ovat Lucy ja Henry Angkatell, hieman hömelö vaimo ja hänen aseita keräilevä miehensä. Vierailulla ovat Christowien lisäksi joukko sukulaisia kuten kartanonperijä Edward, kuvataiteilija Henrietta Savernake ja suloinen Midge Hardcastle, naapurissa asuva Hercule Poirot ja tupsahtaapa näyttämölle vielä tohtori Christowin entinen kihlattu, temperamenttinen näyttelijätär Veronica Gray. Rakkausdraamaltakaan ei siis vältytä palapelin osia kasaan kerätessä.

Omaa lukukokemustani sekoitti ennen muuta se, että näin taannoin elokuvasta tehdyn televisioadaptaation, joten osa tapahtumista oli hyvinkin selkeänä mielessä ja verkkokalvolla. Silti en millään muistanut kuka oli tarinan murhaaja. Tämä kertoo useastakin seikasta. Siitä, että Christie osaa kirjoittaa juoneltaan hyvin taidokkaita tarinoita ja huijata ovelasti lukijaa, jolloin palapelin ratkaiseminen muuttuu jossei ainakin vaikeaksi niin lähes mahdottomaksi. Se kertoo kuitenkin myös siitä, että Christien tarinat ovat usein samantyylisiä, niissä on runsaasti samanlaisia elementtejä (kuten tässä tarinassa kartanomiljöö ja sen karikatyyriset hahmot) ja ne sekoittaa helposti keskenään eikä pysty enää muistamaan missä tarinassa murhaaja oli hovimestari, missä taas aviomies. Vasta romaanin viimeisillä metreillä muistin loppuratkaisun ennalta.

Hollow'n kartanon nimi tulee lordi Tennysonin runosta:

I hate the dreadful hollow behind the little wood;

Its lips in the field above are dabbled with blood-red heath,

The red-ribb'd ledges drip with a silent horror of blood,

An Echo there, whatever is ask'd her, answers "Death."

Runo, jota myös Poirot siteeraa romaanissa (suomennos s. 165), tavoittaa hyvin kartanon ilmapiirin. Vaikka Hollow saattaa tuntua hyvältä paikalta, niin murhan myötä se on myös kuin suljettu vankila, joka ahdistaa ja jossa kaikuu kuoleman tuntu. Romaanin alkuperäinen nimi The Hollow kuvaakin siis mielestäni paremmin teoksen ilmapiiriä kokonaisuudessaan kuin käännös.

Kaiken kaikkiaan romaani on mainio välipala dekkarinälkään. Klassista Christietä, ei missään nimessä hänen parhaimpia romaanejaan, muttei huonoimpiakaan.