William Shakespeare: Paljon melua tyhjästä (Hanna)

William Shakespeare: Paljon melua tyhjästä

Wsoy 2009

Suom. Kersti Juva

165 sivua

Alkuteos: Much Ado About Nothing (1598)

Elinaa seuraten on minunkin vuoroni sanoa sananen 450-vuotiaan Shakespearen näytelmästä, jolla on kunnia innoittaa blogiamme – nimen asteella ainakin. Paljon melua tyhjästä on Shakespearen kenties rakastetuin komedia kommelluksineen, ja väärinkäsityksineen sen vaikutus näkyy nykykomedioidenkin taustalla.

Alkuun on myönnettävä, että vaikka pidän näytelmien lukemisesta, niiden katsomisesta puhumattakaan, minua hieman jännitti ottaa osakseni tehtävä arvioida Shakespearen, tuon kynäniekkojen mestarin, tuotosta. Myös runous on minulle hieman vierasta maaperää, joten sen, miten hyvin suomennos tavoittaa Shakespearen sulosäkeet, jätän minua viisaampien tuomittavaksi.
 

Kuten Elina jo tekstissään kuvasikin, Paljon melua tyhjästä on romanttinen komedia, josta ei puutu juonitteluja, sivaltavaa sanansäilää eikä väärinkäsityksiä. Näytelmän lähtökohtana on kaksi pariskuntaa, jotka muodostavat vastaparin. Ansioitunut nuorukainen Claudio iskee silmänsä kauniiseen ja hiljaiseen Heroon ja saa puhemiehekseen suojelijansa don Pedron, joka Claudioksi naamioituen käy kyselemään Heron mielipidettä naimatarjouksesta. Jo tässä puuhassa riittää nykylukijalle huvittavaa sisältöä: kuinkahan moni nykyaikana vetää kaverinsa viitan ylleen lähtien riiailemaan kaverin ihastusta kamun itsensä puolesta.

Rakastuneiden Claudion ja Heron vastinparin muodostavat poikamiehen perikuva Benedick sekä kipakoita kommentteja sutkautteleva vanhapiika Beatrice. Kaksikko vannoo vihaavansa toinen toistaan, mutta don Pedro, Claudio ja muut seurueen kumppanit saavat hupia ajatuksesta leikitellä salamoivan parin tunteilla kääntäen ne vihastuksesta ihastukseksi: he asettavat molemmille ansan siten, että kumpikin kuulee vahingossa puheet toisen osapuolen riuduttavasta rakkaudesta. Sekä Benedick että Beatrice joutuvat punnitsemaan omat tunteensa uudelleen rakkauden vaakakupissa tullen siihen tulokseen, että itsekin rakastavat. Näyttääkin siltä, että edessä häämöttäisivät kaksoishäät, kunnes koko joukolle katkera don Pedron äpäräveli päättää pistää pakan sekaisin tuhoten Heron maineen ja uskotellen Claudiolle morsion ilottelevan öisin toisten kaksilahkeisten kanssa.

Seurauksena on väärinkäsityksiä, kaksintaistelun poikanen, valekuolema, farssiksi käyvä poliisitutkinta ja tietenkin paljon melua tyhjästä. Näytelmän nimi juontuukin juuri siitä, että uskoessaan perättömät väitteet morsiamensa uskottomuudesta Claudio kumppaneineen meuhkaa suurella suulla seikasta, joka paljastuu lopulta valheelliseksi totuudeksi, ja valheellisuudessaan tuo totuus on yhtä tyhjän kanssa. Kuten Heta Pyrhönen esipuheessa toteaa, Shakespearen näytelmästä on muuttua tragedia Heron menetettyä maineensa, ja vaatii näytelmäkirjailijan lahjoja kääntää onnettomuus onneksi.

Teoksen komedialliset ainekset syntyvät suuressa määrin Shakespearen taidosta tiivistää ja puolestaan myös laverrella oikeissa kohdissa. Nokkela sanailu on paikoin oikeaa tykitystä. Erityisesti Beatricen ja Benedickin älykkäät vitsit kantavat loppuun saakka. Mielenkiintoista näissä nokkeluuksissa on se, miten ne usein toimivat negaatioiden kautta. Beatricen sanoin:

”Se, jolla on parta, on enemmän kuin nuorukainen, ja se, jolla ei ole partaa, on vähemmän kuin mies, ja se, joka on enemmän kuin nuorukainen, ei ole minua varten, kun taas minä en ole sitä varten, joka on vähemmän kuin mies.”

Kiellot, vastakohdat ja monimerkityksiset lauseet ovat siis osa näytelmän älykästä huumoria, jota vasten tarjotaan shakespearelaisittain myös suorempaa huumoria. Porkan, Kanukan ja muiden poliisien toilailut saavat farssin piirteitä. Turhantärkeä Kanukka on karikatyyri ihmistyypistä, joka mahtailee suurin sanoin ymmärtämättä kuitenkaan sanojen merkityksiä; vitsailija ja tärkeilijä sanailee itse itsensä vitsiksi. Lukija ja katsoja voivat tuntea itsetyytyväisyyttä nauraessaan Kanukan hölmöilyille. Ilmiö on sama kuin blondi-vitseissä: ne ovat hauskoja, koska kaikki voivat tuntea olevansa viisaampia kuin se, jonka kustannuksella vitsaillaan.

Näytelmästä löytyy myös varsin nykyaikainen neito: Beatrice älykkäine sukkeluuksineen edustaa naista, joka ei alistu miesten määrittelyille ja määräilyille. Hän määrittelee itse oman olemisensa, ja siinä sivussa myös ympäristönsä miesten olemukset. Miehet jäävät auttamatta kakkosiksi, jos uskaltautuvat kisailemaan Beatricen kanssa nokkeluuksilla. Beatrice on näin ollen hiljaisen ja vaatimattoman Heron – Shakespearen ajan naisihanteen – vastakohta, ja muodostaa rakastettunsa Benedickin kanssa tasa-arvoisen parin. Tasa-arvo – sekä aviopuolisoiden välinen että miesten ja naisten välinen yleensä – on näytelmän teema, jota ajan hammas ei ole vieläkään kuluttanut loppuun.

Vaikka alkuun lupasinkin jättää suomennoksen kommentoinnin viisaampien päänvaivaksi, sanon siitä kuitenkin sanasen: Kertsi Juva onnistuu tasapainoilemaan vaikeatajuisen runomuodon sekä kansantajuisen sanailun välillä. Koska Shakespearen näytelmistä on säilynyt hieman toisistaan poikkeavia versioita, on käännöksiäkin erilaisia. Näin ollen olisikin kiinnostavaa tutkia, millaisia vanhemmat käännökset ovat ja miten hellästi tai kovakouraisesti aika on kohdellut eri versioita.

Olen myös Elinan kanssa samaa mieltä siitä, että Shakespearen teokset olisivat eniten edukseen lavalla – onhan ne sinne alun perin kyhättykin. Nykyaikana erilaiset tallenteet voisivat toimia paremman puutteessa. Vielä enemmän minua kuitenkin kiinnostaisivat teoksen mahdolliset nykyaikaistetut versiot. Shakespearen komediat toimivat nimittäin modernissakin muodossa mainiosti – perustuuhan myös teinikomedia 10 Thing I Hate About You näytelmään Kuinka äkäpussi kesytetään.
Kertokaa siis toki kokemuksianne modernisoiduista klassikoista!