J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

Yritän nyt heinäkuussa kirjoitella lopuista keväällä lukemistani Harry Potter -kirjoista, jotta pääsen taas kirjoittamaan kesälukemisista. Nyt käsittelyvuorossa sarjan neljäs osa eli Liekehtivä pikari. Tylypahkassa järjestetään neljäntenä kouluvuonna kolmivelhoturnajaiset, jossa kolmeen vaaralliseen koetukseen osallistuvat kolmen velhokoulun, Tylypahkan, Beauxbatonsin ja Durmstrangin, osallistujat. Paitsi että kilpailijat valitseva liekehtivä pikari sylkee ilmoille vielä neljännenkin ottelijan nimen - Harry Potterin.

Siinä missä ensimmäiset kolme osaa olen lukenut monia monia kertoja, niin neljännestä osasta eteenpäin en ole sarjan romaaneja lukenut kovinkaan monesti. Liekehtivän pikarin olen ensimmäistä kertaa lukenut vuonna 2001 sen ilmestyessä. Kirjan suomennos ilmestyi ystävänpäivänä ja muistan vieläkin tarkasti sen innostuksen, kun äiti töidensä jälkeen toi uuden Potterin luettavakseni. Tämä on myös ensimmäinen sarjan kirjoista, jonka luin heti sen (suomennoksen) ilmestyttyä. Liekehtivän pikarin jälkeen aloin myös ensimmäistä kertaa keskustella kirjasarjasta internetissä, vaikkakin voi olla, että eniten fanitusta oli vasta seuraavan osan kohdalla.

Joka tapauksessa Liekehtivä pikari selvästi sysäsi Potter-innostusta eteenpäin. Sarjan neljäs osa on ehdottomasti synkin tähän astisista ja se mielestäni sijoittuu sarjan kokonaiskuvan kannalta alkuosien lastenomaisen tunnelman ja loppuosien synkemmän maailman välimaastoon. Lisäksi se on toki myös pituudeltaan erilainen; siinä missä kolme ensimmäistä osaa lukaisee suht nopeasti, on yli 700-sivuinen neljäs osa jo huomattavasti pidempi. Toisaalta se antaa uppoutua myös maailmaansa enemmän ja jotenkin kolmivelhoturnajaisten ympärille rakentuva kouluvuosi kuitenkin vierähtää sekin aika nopeasti juoneltaan eteenpäin.

Liekehtivä pikari alkaa toki ensin pitkällä kuvauksella Harryn kesälomasta, kun hän nyt pääsee jälleen viettämään aikaa Kotikoloon ja toki myös huipauksen maailmanmestaruuskisoihin. Tavallaan nuo kisat luovat mielenkiintoisen ponnahduslaudan niitä seuraaville kolmivelhoturnajaisille - molemmat kisathan päättyvät kammottavalla tavalla. Kuitenkin huispaus rinnastuu myös tässä kohdin jästimaailmaan ja suurten urheilukisojen juhlahumuun. Huispaus saa mukavasti tilaa tällä tavoin, kun muutenhan sitä ei tänä kouluvuonna pelatakaan. Kuitenkin ajattelen, että huipauskisoja kuvataan romaanin alussa todella kauan ja vasta kahdensadan sivun tienoilla päästään takaisin Tylypahkaan.

Tylypahkassa luvassa onkin sitten kolmivelhoturnajaiset, jotka ovat tietenkin romaanin mielenkiintoisinta antia, vaikka näin aikuisiällä luettuna ne tuntuvatkin aika hurjilta kisailuilta, varsinkin kun tietää miten ne päättyvät. Tuntuu myös aina niin hämmästyttävältä, miten Harry ei lainkaan laita kunnolla vastaan siihen, että hän joutuu turnajaisiin neljänneksi kilpailijaksi, vaikkei sen pitäisi olla edes mahdollista. Tämä epäuskottavuus tuntuu kummalliselta, kun edessä on kuitenkin vaarallisia koetuksia alkaen ensimmäisestä, jossa kilpailijat kohtaavat lohikäärmeitä. Toisaalta kurkistus muiden maiden taikakouluihin ja tapoihin on virkistävää vaihtelua ja uudet hahmot toki aina kiinnostavia, vaikkakin mielestäni vierailevat kilpailijat Beauxbatonsin Fleur Delacour ja Durmstrangin Viktor Krum ovat lopulta molemmat hieman rasittavia hahmoja: Fleur kaikessa  ylimielisyydessään ja Krum taas kolkkoudessaan. 

Synkkyyttä romaaniin tuo jatkuva kummallisten asioiden tapahtuminen - se alkaa toki jo huipauskisoista, mutta jatkuu läpi romaanin. Koko ajan pinnalla on myös Päivän profeetan ja Rita Luodikon uutisointi. Valeuutisten täyttämä media oikein ryöpsähtää sarjan seuraavassa osassa, mutta on Liekehtivässä pikarissakin jo esimakua tulevasta. Pelkoa herättää se, että Harry sanoo Ritan haastattelussa "öh" ja lehtitekstin mukaan hän on vuodattanut Ritalle sielunsa ja kertonut lapsuutensa kaikki traumat. Harrya aletaan koulussa vältellä, kun häntä pidetään osin lehtitekstienkin vuoksi kummallisena eikä kukaan (edes hänen paras ystävänsä Ron) usko hänen sanaansa, ettei hän itse huijannut itseään mukaan turnajaisiin.

Monia uusia hahmoja todellakin tulee mukaan tässä osassa. Kotitonttu Dobbyyn törmätään jo sarjan toisessa osassa, mutta tässä osassa hän on taas palannut. Dobby pelastaa jälleen kerran Harryn pulasta ja tässä osassa alkaa myös Hermionen kotitonttujen pelastusrintama. Vauhkomielen hahmo on toki kiinnostava lisä alati vaihtuviin pimeyden voimilta suojautumisen opettajiin Tylypahkassa. Vauhkomielen rooli tosin on muuttunut nyt jälkikäteen omassa mielessäni, kun kirjan on lukenut useampaan kertaan. Chon hahmo jaksaa ärsyttää minua jostakin syystä myös joka lukukerralla. Ihmissuhteiden osuus ja hahmojen kehittyminen kasvavatkin tässä romaanissa aika paljon ja yhtenä syynä siihen ovat tietenkin joulutanssiaiset ja niihin liittyvä romantiikka. Joulutanssiaisjakso on mielestäni yksi romaanin parhaista osuuksista. 

Liekehtivä pikari ei ole kuitenkaan syystä tai toisesta koskaan kuulunut sarjan suosikkiosiini, kenties sen vuoksi, että sen loppu on niin synkkä ja se jakaa sarjaa kahtia. Toisaalta en pidä myöskään siitä, että Tylypahkasta puuttuvat ne normaalit rutiinit, jotka muissa osissa tuovat kaivattua lämpöä. Romaanissa on kuitenkin yksi itselleni ihanimmista sitaateista ja lohduttavin lopetus, nimittäin tämä: "Kuten Hagrid sanoi: mikä on tullakseen, tulee... ja kohtaamme sen pystypäin sitten kun se tulee."

Helmetin lukuhaasteessa Liekehtivä pikari sopii ainakin kohtiin: 4. kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä, 7. kirjassa rikotaan lakia, 9. kirjassa kohdataan pelkoja, 13. kirjassa eksytään, 33. kirjassa tapahtuu muodonmuutos, 39. kirjassa lennetään, 41. kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan ja 44. kirjassa on kirjeenvaihtoa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari. Tammi 2001. 768 sivua. Suomentanut: Jaana Kapari. Alkuteos: Harry Potter and the Goblet of Fire. 2000.