Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde

Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja mr Hyde on loistoesimerkki siitä, miten populaarikulttuuri onnistuu pilaamaan lukukokemuksen. En nyt tarkoita sitä, että tarina olisi pilattu elokuvissa tai näytelmissä – en ole niitä juurikaan nähnyt – vaan sitä, että monituisten populaariviittausten seurauksena olin lukiessani jatkuvasti hyvin tietoinen, mistä on kyse. Tämän vuoksi lukukokemuksen tuoma jännitys uupui täysin, mitä ei olisi ehkä tapahtunut, jos Jekyllin ja Hyden suhde olisi ollut minulle epäselvä alusta alkaen.

Tohtori Jekyll ja mr Hyde ei nimittäin suinkaan ole suoraviivainen kertomus Jekyllin tekemistä lääketieteellisistä tutkimuksista ja kaksoispersoonallisuudesta. Koko pienoisromaanin on kerrottu Jekyllin ystävän, lakimies Uttersonin näkökulmasta. Hän kuulee huhuja Lontoon kaduilla kulkevasta hirvittävästä hahmosta, joka pahoinpitelee ihmisiä mielettömästi – tai no, tarinassa kuullaan yhdestä lievästä pahoinpitelystä ja yhdestä murhasta, mutta oletan, että tarinan maailmassa niitä oli enemmänkin. Tällä miehellä, herra Hydella, tuntuu olevan jokin erikoinen kytkös Jekylliin, joka Uttersonin kauhuksi on testamenttaamassa omaisuutensa tuolle huligaanille.

Utterson pyrkii puolet lyhyestä romaanista yhdistelemään eri asioista ja selvittämään, mistä Hyde on tullut ja kuka hän ylipäätään on. Ainoa, mitä hänestä tiedetään, on että hän asustaa Jekyllin luona ja että hänen ulkomuotonsa on kammottava katsoa. Uttersonin ja Jekyllin yhteinen ystävä tohtori Layon menehtyy ja antaa Uttersonille kuolinvuoteellaan kirjeen, joka tulee avata vasta, kun Hydesta on päästy. Pian Jekyllin palvelija saapuu hädissään Uttersonin ovelle, sillä Hyde on valloittanut Jekyllin huoneen ja mahdollisesti murhannut koko miehen. Jos lukija on yhtään kuullut viittauksia populaarikulttuurista, hän arvaa, että paljastuu Jekyllin ja Hyden olevan sama henkilö: Jekyll kehitteli lääkejuoman, jonka avulla hän onnistui muuntautumaan toiseksi versioksi itsestään, nauttimaan elämästä ja unohtamaan kaiken omatunnon. Ilmeisesti elämästä nauttiminen vaatii väkivaltaa ja alhaista moraalia.

Myönnän olleeni todella pettynyt Jekylliin ja Hydeen, ja kuten jo sanoinkin, kyse on varmaakin osittain siitä, että aivan lopussa paljastuva käänne – Jekyll onkin Hyde – oli tiedossani ensimmäisestä sivusta alkaen. Aikanaan, kun tuo käänne ei ollut niin laajalti tiedossa ja vastaava kuvaus ihmismielen pimeydestä oli vielä uutta, kirja on varmasti ollut melkoinen skandaali. On kiinnostavaa, että aihe on itse asiassa etäännytetty lukijasta, kun kertojana toimii Utterson eikä Jekyll. Monet tapahtumista kuullaan toisen tai kolmannen käden tietona. Ainoastaan Layonin ja Jekyllin kirjeet tuovat mukaan välittömyyttä, mutta niissäkään ei kuvata niinkään tapahtumien vaan tunteita.

Kerronnallinen ratkaisu on sikäli kiinnostava, erityisesti nykypäivän silmin luettuna, ja voin arvostaa sitä ilman, että varsinaisesti itse pidin siitä. Oikeastaan hieman kyllästyin: kaikki oli olevinaan niin skandaalinomaista, mutta Hyden teot eivät tuntuneet eroavat nykypäivän iltapäivälehtien lööpeistä. Kertooko siis jotain nykypäivästä, että media ja viihde ovat turruttaneet mielen siten, että lause ”kammottava mies hakkasi nuoren tytön” ei kuulosta mitään ihmeelliseltä – järkyttävältä toki, mutta ei mitenkään uudelta asialta maailmassa.

Toisaalta monet nykylukijatkin arvostavat tätä klassikkoa. Objektiivisesti voikin sanoa sen käsittelevän ja tuovan esiin kiinnostavia aiheita: tässä lieneekin sen tenho. Ihmismielen synkkyys on kiehtonut kirjailijoita ja lukijoita kautta aikain, ja Stevenson tuo hyvin konkreettisesti hahmon sille osalle meistä, jonka haluamme sulkea pois arkipäivästä. Ihmisen tulisikin syleillä ja hyväksyä myös synkkyyttään – lakia noudattaen toki – eikä tukahduttaa sitä, sillä asioiden tukahduttaminen vain pahentaa tilannetta. Näin käy tavallaan Jekyllillekin: hän on joutunut tukahduttamaan paheelliset halunsa ja joutuu siksi luomaan itselleen toisen hahmon, jossa pääsee näitä toteuttamaan – ja tilanne riistäytyy käsistä. Pidän tosin aika outona, että kirjassa puhutaan lähinnä Hyden väkivaltaisuudesta – ihan kuin väkivaltaisuus olisi jotain, mitä kaikki ihmiset haluavat salaa toteuttaa. Luulisi seksuaalisuudesta löytyvän paljon enemmän tällaisia aiheita. Tulkitsenkin seksuaalisten motiivien olevan Hyden hahmon takana, mutta niitä ei lausuta suoraan, sillä 1800-luvulla asiaa oli yleisesti hyväksyttävämpää käsitellä yliluonnollisen kauhun tematiikan kautta.

Mainittakoon loppuun, että juuri ennen pääkaupunkiseudun uusia koronarajoituksia ehdin käydä katsomassa uuden Jekyll ja Hyde -baletin Kansallisoopperassa. Itse asiassa baletti oli ensimmäinen suora adaptaatio, jonka olen tästä nähnyt. Yleensä olen vain bongaillut viitteitä sieltä täältä. Baletin vuoksi myös luin tämän klassikon nyt viimein.

Balettiin oli saatu vangittua Tohtori Jekyllin ja mr Hyden mielipuolinen tunnelma paremmin kuin itse kirjaan, ja baletissa seksuaalisuuden teema tuli selkeämmin esille väkivallan lisäksi. Hallusinaatiot ja muodonmuutokset oli kuvattu hienosti, ja niiden punainen värimaailma sävytti tunnelmaa sopivaksi yhdistelmäksi kiehtovaa kauhistuttavuutta ja paheellisuutta. Tämä oli myös ensimmäinen näkemäni baletti, jossa on kaksi miespääesiintyjää eikä naisia. Baletin juoni kannattaa lukea etukäteen, koska se on melko monimutkainen tanssin kielellä esitettäväksi. Siitä myös huomaa, miten paljon tulkinnanvaraa Stevensonin romaani jättää adaptaatioiden tekijöille: samaan aikaan baletti seurailee kirjan tarjoamia raameja mutta siinä on mukana paljon tulkintoja tapahtumista, sillä Stevensonin kirjan kerronnallinen ratkaisu tarjoaa tosiaan aika löyhän juonen.

Lukuhaasteessa sijoitan Tohtori Jekyllin ja mr. Hyden kohtaan 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera. Lisäksi se sopii kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia; 25. Kirjassa ollaan saarella; 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr Hyde. Otava 1996 (1911). 111 sivua. Suom. Erkki Haglund. Alkuteos: The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde (1886).