Elena Ferranten neliosaisen Napoli-sarjan kolmas osa ei vetänyt minua mukaansa aivan niin vauhdilla kuin aiemmat kirjat. Poliittisen liikehdinnän sekä päähenkilö-kertoja Elenan arjen yksityiskohtainen kuvaus kävivät lopulta hieman pitkäpiimäisiksi. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole olla ankara: kuten aiempien osien kohdalla olenkin jo todennut, Napoli-sarja on täynnä tarkkanäköistä ja koukuttavaa kerrontaa, jota ei jää tälläkään kertaa uupumaan.
Olen kirjoittanut aiemmin tänä vuonna jo ensimmäisestä osasta Loistava ystäväni ja toisesta osasta Uuden nimen tarina. En oikeastaan osaa sanoa, onko minulla tästä mitään uutta sanottavaa. Ferrante jatkaa tasaisen loistavalla kerronnalla, ja päähenkilöiden Elenan ja Lilan ystävyys on yhä samaa katkeransuloista sekoitusta kuin aiemminkin.
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kuvaa kirjaimellisesti sitä: Elenaa, joka lähtee Napolista kohti uutta kirjailijanuraansa ja nupullaan olevaa romanssia tulevan aviomiehensä kanssa, ja Lilaa, joka jää Napolin köyhään kaupunginosaan työskentelemään makkaratehtaassa kaikista älynlahjoistaan huolimatta. Ystävysten välit viilenevät aika ajoin, ja heillä on pitkiä välejä, ennen kuin he pitävä toisiinsa yhteyttä. Elena puolestaan tutustuu tulevan aviomiehensä maineikkaaseen perheeseen ja nauttii suhteiden tuomista eduista, mutta avioliitto ja perhe-elämä eivät lopulta osoittaudu aivan siksi, mitä Elena oli toivonut. Loistavan esikoiskirjan kirjoittanut kirjailija uhkaa kuihtua arjen ja hiljaisen aviokriisin alle. Pakkaa tulee sekoittamaan liuta erilaisia miehiä ja Elenan elinikäinen ihastus ja ystävä Nino. Kuvausta juonesta ja muustakin voi lukea myös Elinan vuonna 2018 kirjoittamasta arvostelusta.
Ferranten uskottavasta ja realistisia vivahteita täynnä olevasta kerronnasta huolimatta – tai kenties siitä johtuen – Elena alkoi rasittaa minua tässä osassa. Hänen ailahteleva mielialansa seilaa suuren omanarvontunnon ja itsesäälin / Lilaan vertailun väliä, eikä hänellä tunnu olevan lainkaan tasaista ja tasapainoista välimaastoa. Lisäksi pakonomainen ihastus Ninoon on tuskastuttavaa luettavaa: hanki nyt nainen vähän itsekunnioitusta! Tämä ei suinkaan tarkoita, ettei kerronta olisi ollut mainiota ja teksti hyvää – eihän kaikkia hahmoja tarvitse koko ajan rakastaa, virheet tekevät heistä nimenomaan inhimillisiä.
Tästä turhautumisesta huolimatta lopun käänteet saivat lukemiseen (tai oikeastaan kuuntelemiseen) taas vähän vauhtia pitkällisen ja puuduttavan arjen kuvauksen jälkeen. Siitäkin huolimatta, että paheksuin Elenan päätöksiä kirjan lopussa: hän ei todellakaan hoitanut avioliittoaan hyvin ja käyttäytyi uskomattoman itsekeskeisesti ja itsekkäästi. Kutkutusta oli ilmassa kuitenkin ihan kunnolla, ja jään jännityksellä odottamaan, mitä viimeinen osa tuo tullessaan.
Elenan ja Lilan ystävyys kokee kolmannessa osassa tosiaan ylä- ja alamäkiä. Heidän välisensä yhteys on kaunis ja kestävä kolauksineenkin, mutta en pidä Elenan tavasta verrata itseään jatkuvasti Lilaan. Hänen hauras itsetuntonsa saa kolauksen joka kerta, kun ylivoimaiselta vaikuttava Lila tekee milloin mitäkin. Toisaalta monet muutkin hahmot pitävät Lilaa ihmeellisenä mutta toiset puolestaan Elenaa. Tästä syystä johtuen aloinkin pitää Elenaa itse asiassa epäluotettavana kertojana: hän tekee monesti oletuksia Lilan ja muidenkin elämästä. Vaikka nämä kerrotaan muistojen muodossa, epäluuloni heräsivät viimeistään tässä kirjassa, kun Elenasta tuntui tulevan vielä epätasapainoisempi kuin aiemmin.
Romaanissa on paljon myös ajankuvaa ja 70-luvun poliittisen opiskelijaliikehdinnän kuvausta. Alkuun sitä oli kiinnostavaa seurata, mutta lopulta se muuttui lukuisiksi sivulauseiksi keskellä Elenan arkea, mikä teki siitä hieman puuduttavaa.
Sen sijaan nautin suuresti siitä, miten Ferrante käsittelee kolmannessa osassa naiskuvaa, naisen roolia yhteiskunnassa ja naisen vapautumista. On häkellyttävää, että Elenankin kaltainen lahjakas ja älykäs nuori nainen, joka kirjoittaa kehuja ja keskustelua herättäneen esikoiskirjan, joutuu lopulta tyytymään vain tavalliseen perhe-elämään ja äidin rooliin. Hämmästyin oikeastaan vielä enemmän sitä, että hänen aluksi vapaamieliseltä vaikuttava puolisonsa Pietro oikein tyytyväisesti myös jättää Elenan tähän rooliin.
Naiseuden kahleet pidättelevät oikeastaan Lilaa vielä enemmän kuin Elenaa. Aiemmassa työssään hän joutuu kopeloitavaksi siinä missä muutkin naispuoliset toverinsa: naisten kautta maan on vain siedettävä härskiä kommentointia ja isojen herrojen lähentelyä. Hänen kipinöivä luonteensa koituu usein ongelmaksi juuri siitä syystä, että hän on nainen, ja hän ei uudessa työssään pääse etenemään yhtä pitkälle kuin kumppaninsa Enzo siitä huolimatta, että Lila on näistä kahdesta selkeästi etevämpi. Toisaalta Lilan ja Enzon parisuhde tai jokin sen kaltainen on oikeastaan romaanin normaalein parisuhde nykymittapuulla katsottuna, joten sikäli Lilallakin pyyhkii lipulta ihan hyvin.
Tuntuu nyt siltä, että olen ollut aika ankara Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät -osaa kohtaan, ja myönnänkin, että se on vähiten suosikkini tähän mennessä. Tuomio voi tosin johtua siitä, että kuuntelin kaikki kolme osaa putkeen äänikirjana pitämättä väliä, jolloin puutuminen iskee helpommin. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on oikeasti mielestäni mainio romaani mainiossa sarjassa täynnä mainiota kerrontaa: sen hahmot alkoivat vain loputa käydä hieman rasittaviksi, kuten hyvät ystävätkin pitkän yhteiselon jälkeen. Siksipä pidän ensin pienen tauon, ennen kuin aloitan viimeistä osaa.
Lukuhaasteessa sijoitan Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Lisäksi se sopii kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli; 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa; 39. Kirjassa lennetään; 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan ja 42. Kirjassa on isovanhempia.
Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Napoli-sarja #3). WSOY 2018. 448 sivua / 16h 36 min (äänikirja). Lukija: Erja Manto. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)
Kommentit
Lähetä kommentti