Kuten Elina viime vuonna, itsekin päätin tänä vuonna valmistautua juhannukseen lukemalla Janssonin muumikirjoista minkäs muunkaan kuin Vaarallisen juhannuksen. Teos on ehtaa Janssonia ja sitäkin aidompaa muumimenoa tietenkin. Sitä ei voi kuin kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä kaunista yksinkertaisuutta, jolla Jansson kuvaa elämää ja sen filosofiaa muumien kautta.
Ulkona taivas oli vielä valoisa, ja saattoi erottaa jok’ikisen korren maassa. Kuusenlatvojen takana, minne aurinko oli laskenut hetki sitten, viipyi vielä punainen juova odottamassa seuraavaa päivää.
Elina kirjoitti kirjasta niin kauniisti ja juonesta niin kattavasti viime vuonna, että ihan hirvittää kirjoittaa omia aatoksia. 😊 Elina kertoo viimevuotisessa tekstissään tosiaan enemmän juonesta, mutta kertaan nopeasti tässäkin vähän.
Kesä koittaa mutta Nuuskamuikkusta ei näy eikä kuulu, ja sehän Muumipeikkoa harmittaa. Suru ei ehdi kuitenkaan hiipiä liikaa puseroon, kun läheinen tulivuori purkautuu ja hyökyaalto hyökyy Muumilaaksoon: muumitalo on sekin vallan aivan upoksissa. Sopeutuvaisina tyyppeinä muumit kuitenkin suhtautuvat asiaan melko lailla rennosti – mitä nyt Muumimammaa huolettaa, jäikö kahvipurkki auki ja miten keittiön varusteet voivat – ja mukaan tarttuu myös muutamia muita matkalaisia peruskaverusten joukkoon. Näitä uusia tuttavuuksia ovat melankolinen Miska ja käytännönläheinen reipas Homssu.
Pelastus saapuu veden pintaa lipuvan teatterin muodossa – vaan muumithan eivät tiedä sen olevan teatteri. Itse asiassa he eivät tunne teatteria lainkaan. Sen sijaan se luulevat pytinkiä hassunkuriseksi taloksi, jonne he raahaavat arvokkaimmat salonkikalusteensa ja jatkavat matkaa, minne virta vie.
Muumipeikko ja Niiskuneiti jäävät puolivälissä vahingossa matkasta päätyen omaan seikkailuunsa ja uusien tuttavuuksien pariin kesäyöhön. Sillä välin muu muumiväki kohtaa Emman: teatterin siivoojan, joka on lymyillyt lavasteiden seassa. Emma selostaa teatterin perusteet kaihoisasti, ja Muumipappa, jolla kynä pysyy kädessä, alkaa kirjoittaa tragediaa heksametrissä. Koko lähiseutu kutsutaan venekatsomoon, mutta kaikki ei mene aivan kuten suunnitelmissa – mutta onneksi kuitenkin loppu hyvin kaikki hyvin, ja Nuuskamuikkunenkin saapuu takaisin kuvioihin näytettyään ensin tupen rapinat muuan puistonvartjijalle. Lopulta Muumilaaksoonkin voi taas palata, ja talokin on sopivasti pystyssä.
Kuten Elinakin sanoi, muumit ovat ihailtavan sopeutuvaisia tilanteeseensa: he eivät turhia murehdi ja vaikka murhe iskisikin, se ei valtaa aivan koko mieltä – toisin kuin surumielisellä Miskalla, joka velloo murheissaan, vaikka niitä ei olisikaan. Muumien rento, huoleton, kauneudentajuinen, elämänmakuinen, epämaterialistinen ja vapaa elämänfilosofia on kyllä asia, josta voisin ottaa ainakin itse onkeeni, ja päätinpä viimeistään tämän kirjan myötä (aiemmin kirjoitin Taikurin hatusta ja Taikatalvesta) ottaa muumien opeista onkeeni ja mallia.
”Muumimamma nyökkäsi. Hän istui kuono vedenpinnassa ja tirkisteli pohjaan.
– Siellä kimmeltää jokin, hän sanoi
– Se on sinun kultainen rannerenkaasi, ehdotti Muumipeikko. Ja Niiskuneidin nilkkarengas. Eikö se ole hyvä aate?
– Hurjan hyvä, sanoi hänen äitinsä. Tästä lähtien säilytetään aina korut ruskeassa lähdevedessä. Siellä ne ovat paljon kauniimmat.”
Muumeissa on kyllä todella sitä jotain. Tapahtumat ja käänteet ovat hassunkurisia mutta silti niissä on jollain viehättävällä tavalla järkeä. Muumit todella ovat niitä harvoja kirja- ja piirrossarjoja, jotka ovat oivallisia myös aikuisille. Niistä ei voi kuin oppia, oli minkä ikäinen tahansa.
Janssonin kerronta on myös jälleen täynnä upeaa luonnon- ja tunnelmankuvausta kaikessa yksinkertaisuudessaankin. Samoin kuvat ovat kauniita, kuten aina. Janssonin kuvitus ei välttämättä nykylapsiin iske, mutta ainakin nostalgiasilmälasein ne ihastuttavat. Toisaalta saatoin pitää Taikurin hatusta vielä enemmän; Taikatalven kanssa Vaarallinen juhannus on aika lailla tasoissa. Vaikka ovathan nämä kaikki niin verrattomia, että turha oikeastaan laittaa edes järjestykseen. Omassa hyllyssäni odottaa vielä Näkymätön lapsi ja Muumilaakson marraskuu (joka onkin jo synkempi): ehkä luen ne sitten sopivan hetken tullen.
Ja Elinan tavoin minun on aivan pakko valita ao. sitaatti malliksi Janssonin ihastuttavasta kerronnasta, joka kuljettaa kesän ja juhannuksen sydänyön maagiseen tunnelmaan. En itse ainakaan malta odottaa juhannusyön taikaa.
”Aurinko oli laskenut, mutta nyt kesäkuussa ei pimeästä kannattanut puhua. Yö oli kalpea ja unelmoiva ja täynnä taikuutta.”
Lukuhaasteessa sijoitan Vaarallisen juhannuksen kohtaan 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Lisäksi se sopisi kohtiin 12. Kirjassa ollaan metsässä; 14. Kirja on osa kirjasarjaa; 16. Kirjassa eletään ilman sähköä; 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan; 23. Kirja, jota luet ulkona; 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu; 33. Kirjassa opetetaan jokin taito; 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa; 38. Kirja on käännetty hyvin ja 42. Satukirja.
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus. WSOY 1970 (1957). 139 sivua. Suom. Laila Järvinen. Alkuteos: Farlig midsommar (1954)
Kommentit
Lähetä kommentti