Ja niin Muumipeikko tupsahti avuttomana uuteen, vaaralliseen maailmaan ja vajosi syvälle elämänsä ensimmäiseen lumikinokseen. Se pisteli epämiellyttävästi hänen sametti-ihoaan, mutta samalla hänen kuononsa tunsi uuden hajun. Se oli vakavampi kuin mikään hänen ennen tuntemansa haju ja hiukan pelottava se oli. Mutta se ravisti pois viimeisetkin unenrippeet ja teki hänet uteliaaksi.
Joulukuussa kävin Lapissa (jossa matkailin hyvin koronaturvallisesti tietenkin) ja ihastelin upeita hankia ja puita kuorruttavia nietoksia. Nyt kun talvi on tullut kunnolla eteläänkin, olen ollut niiiin iloinen, että posket hehkuvat paitsi pakkasesti myös innostuksesta. Talvireippailujen lisäksi kutkutti kuitenkin virittäytyä tunnelmaan myös kirjallisesti, joten jatkoin joulukuussa aloittamiani muumeja vähän epämääräisessä järjestyksessä ja luin Taikatalven, sillä mikä sopisi sen paremmin tähän lumiseen vuodenaikaan, joka on taittunut kuitenkin jo kohti valoa.
Kuten monet muut ja kuten Elinakin totesi kesällä kirjoittaessaan Vaarallisesta juhannuksesta, olen minäkin viettänyt lapsuuteni katsellen Muumit-telkkarisarjaa ja välillä nautiskellut sarjan annista myös aikuisena. Muumikirjat kuitenkin tarjoavat aikuiselle lukijalle vielä enemmän kuin tv-sarja. Janssonin hahmot, juonet, dialogi ja kerronta tihkuvat sellaista yksinkertaista elämänviisautta, että Muumeja voi pitää melkein omanlaisenaan meditaationa.
Muumit perinteisesti nukkuvat talven yli talviunta vatsat täynnä havunneulasia. Kesken talven Muumipeikko kuitenkin herää jostain kumman syystä eikä pääse takaisin uneen. Hän alkaa kuljeskella tuntemattomassa, lumen peittämässä maailmassa, joka on täynnä pimeyttä. Hän kohtaa itsenäisen ja viisaan Tuutikin (joka itse asiassa on kuin naispuolinen Nuuskamuikkunen), jonka yksinkertaisen tunteeton suhtautuminen elämään sekä Muumipeikon omiin murheisiin ei lohduta lainkaan Muumipeikkoa. Hän on nimittäin täysin lohduton ja yksinäinen, kun aurinko ei nouse ja kaikki on niin outoa ja vaaleaa ja tuntematonta. Kaikki otuksetkin ovat vähän outoja.
Harmaa puolihämärä peitti tiheänä koko laakson. Mutta laakso ei ollut enää vihreä, se oli valkea. Kaikki liikkuva oli liikkumatonta. Kaikki elävät äänet olivat poissa. Kaikki kulmikas oli muuttunut pyöreäksi.
Muumipeikon iloksi kuitenkin myös Pikku Myy on noussut talviuniltaan ja nauttii talvesta täysin rinnoin. Hän keksii, miten voi luistella meren jäällä eikä muutenkaan turhia murehdi. Talviseikkailussa näyttäytyvät myös Jääkuningatar sekä Mörkö.
Iltana, joka on selkeästi talvipäivänseisaus, pistetään pystyyn bileet. Juhlat ovat kuitenkin synkät ja jopa villit siihen nähden, mihin Muumipeikko on tottunut muumien mukavissa kesäjuhlissa. Muumipeikon suurin ilo on kuitenkin se, että pirskeitä seuraavana päivänä aurinko kuulemma palaa. Mikä pettymysten pettymys onkaan, kun aurinko vain hipaisee taivaanrantaa ja häviä sitten taas. Päivä päivältä valo kuitenkin palaa ja valon mukana Muumitaloon saapuu pakolaisia lähitienoilta pakoon kylän vallannutta lunta. Mukana saapuvat myös intomielinen ja talviurheilusta intoileva Hemuli, jota kaikki vihaavat, sekä Surku-koira, joka haluaisi olla susi.
Kuten elämässä yleensäkin, myös Taikatalvessa talvi jakautuu loppuvuoden kaamokseen, joka vetää mielen rauhalliseksi ja toisilla maahan, sekä alkuvuoteen, jolloin talvireippailut vetävät ihmiset mäkeen ja lisääntyvä valo valaa toivoa keväästä. Olen aina itse ollut eri vuodenaikojen ystävä: kukin vuodenaika on tarpeellinen ja tervetullut juuri kohdallaan. Ainoastaan vesisateesta täyttyvä talvi on masentava kuin mikä, ja siitä syystä olenkin tänä vuonna tullut vielä suuremmaksi talvifaniksi kuin aiemmin. On siis mielestäni vain Muumipeikon etu, että hän heräsi kesken uniensa ja pääsi kokemaan talven. Olisi niin kovin tylsää menettää yksi tai useampi vuodenaika elämästään.
Janssonin kerronta ja mielikuvitus viehättävät taas. Hän on saanut kirjan tunnelmaan ja kuviin mukaan sen rauhallisen tunnelman, jonka lumi sekä pimeys ympäristöönsä valavat – myös hyvällä tavalla.
Oma suosikkihahmoni Taikatalvessa on Tuutikki. Hän ottaa elämän ja talven vastaan sellaisina kuin ne ovat ja nauttii niistä omalla hiljaisella tavallaan. Tämä rauhallinen elämänasenne on ihailtava ja inspiroi ainakin minua lukijana. Meidän kaikkien olisi hyvä oppia vähän enemmän rauhaa ja hyväksyvyyttä elämäämme. Tuutikissa jotenkin kiteytyy se, mitä kaikkea nykymaailma ei ole (vrt. Korkeintaan vähän väsynyt, josta kirjoitin viimeksi). Muistetaan, että elämä ja maailma jatkaa uomissaan, ja me voimme päättää vain sen, mitä itse teemme ja miten siihen suhtaudumme.
”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” -Tuutikki
Lukuhaasteessa sijoitan Taikatalven kohtaan 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan. Lisäksi se sopisi kohtiin 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan; 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa; 14. Kirja on osa kirjasarjaa; 16. Kirjassa eletään ilman sähköä; 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu; 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa; 38. Kirja on käännetty hyvin; 42. Satukirja ja 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.
Tove Jansson: Taikatalvi. WSOY 1973 (1958). 131 sivua. Suom. Laila Järvinen. Alkuteos: Trollvinter (1957).
Kommentit
Lähetä kommentti