Paljon melua kirjoista

Klara ja aurinko on Kazuo Ishiguron tarkkanäköinen romaani ihmisyydestä, rakkaudesta ja ystävyydestä. Se esittää lukijalle eri tavoin kysymyksen, mistä alkavat ja mihin päättyvät ihmisyyden rajat. Taitavasta kerronnasta huolimatta en kuitenkaan nauttinut Klarasta ja auringosta yhtä paljon kuin aiemmin tänä vuonna lukemastani Ishiguron Pitkän päivän illasta , joka vei jalat alta. Klara ja aurinko sijoittuu tulevaisuuteen, jossa osa ihmisistä on muunneltuja ja siten taitavampia ja älykkäämpiä. Rivien välistä voi lukea, että muuntelu on vain rikkaiden puuhaa ja lisäksi melko uutta teknologiaa, sillä muunnellut ihmiset ovat kaikki teinejä. Vain varakkailla on myös varaa ostaa lapsilleen keinoystäviä eli tekoälyllä varustettuja androideja, jotka pitävät seuraa lapsille. Klara on tällainen keinoystävä, joka tarkkailee uteliaana maailmaa kaupan näyteikkunan ulkopuolella. Hän on monia kaltaisiaan tarkkanäköisempi ja kiinnostunut maailman ilmiöistä sekä keinoystävien ja lasten väli...

Olen aivan häkeltynyt Kazuo Ishiguron taidosta kuvata tylsältäkin vaikuttavaa asiaa niin vetoavin sanankääntein, että ei voi kuin heittäytyä niiden vietäväksi. Alun alkaen voisi ajatella, että vanhan hovimestarin muistelot työnsä merkityksestä, arvokkuuden ajoista ja siitä, ”mitä arvokkuus todella on” olisivat puuduttavaa luettavaa, mutta Ishiguro tuo tapahtumat, sanat ja eleet eloon. Myös Elina kirjoitti Pitkän päivän illasta vuonna 2018. On 1950-luku. Stevens on toiminut vuosikymmenien ajan arvostetun Darlington Hallin hovimestarina, mutta ajat ovat muuttuneet. Vanha lordi Darlington on vaihtunut amerikkalaiseksi isännäksi herra Faradayksi, joka on muuttanut englantilaiseen kartanoon ja ostanut niin sanotusti ”koko paketin” hovimestareineen. Henkilöstö on kuitenkin vähentynyt ja kartanosta suljetaan alueita, kun vanhat aateliskartanot kuihtuvat ja maailma nykyaikaistuu. Stevensin on vaikea sopeutua Faradayn rentoon tyyliin ja vitsailuun, mutta hän tekee parhaansa palvellakseen ...