Paljon melua kirjoista

  Siinä se sitten oli. Kuoleman varjelusten eli Harry Potterin viimeisen osan loppuun saattamisesta on kylläkin ehtinyt vierähtää jo reilummin yli kuukausi, mutta haikeus sarjan päättymisestä tuli kuitenkin jäädäkseen. Hurahdus Tylypahkaan oli nimittäin niin valtaisa, että siitä ei ihan helposti päästäkään irti. Fanficit ovat kuitenkin tarjonneet lohtua – vaikka niistäkin sain yhden pitkän, erittäin hyvän ficin juuri loppuun ja siitäkin jäi lopulta tyhjä fiilis. Se on se hinta, joka elämän hyvistä kokemuksista on maksettava: niiden jälkeen mikään muu ei hetkeen tunnu ihan yhtä värikkäältä kuin aiemmin. Kuoleman varjeluksissa Harry, Hermione ja Ron eivät palaa Tylypahkaan, vaan lähtevät etsimään hirnyrkkejä: taikavoimaisia esineitä, joihin Voldemort on kätkenyt paloja sielustaan (tämä on pimeän taikuudenkin saralla sitä mustinta magiaa). Kolmikko ei kuitenkaan tiedä lainkaan, missä puuttuvat hirnyrkit ovat, mitä ne ovat tai miten ne tuhotaan. Heillä on vain yksi johtolanka...

  Puoliveristä prinssiä lukiessa alkoi haikeus jo hiipiä puseroon, sillä onhan kyseessä Pottereiden kuudes eli tokavika osa ja lukukokemus lähestyi vääjäämättä loppuaan. Osat 1–5 olivat ennen fanitukseni suurinta ydintä, sillä ne ilmestyivät juuri niihin aikoihin, kun hurahdukseni oli kuumimmillaan. Puoliverisen prinssin tullessa painosta ulos olin toki yhä fani, mutta suhde sarjaan oli maallistunut jo jonkin verran. Tästä syystä suhde Puoliveriseen prinssiin on aina ollut hieman etäinen. Tällä(kin) lukukerralla kyllä pidin Puoliverisestä prinssistä ja ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Tässä osassa nimittäin paljastuu niin monia asioita ja useat seikat saavat selityksensä. Toisaalta juuri tämä puoli toi kirjaan ”tämä on lopun alkua” -fiiliksen, jonka vuoksi rupesin vähän hidastelemaan lukemisessa ja siirryin lukemaan fanficejä (joihin hurahdin Azkabanin vangin tienoilla) yhä ahkerammin ihan vain koko lukukokemusta pitkittääkseni. Puoliverisessä prinssissä Harry ja kumppan...

  Feeniksin kilta oli raastavaa ja ristiriitaisia tunteita herättävää luettavaa. Se ei ole ikinä kuulunut Pottereista suosikkeihini, vaikka Potterina se tietenkin on jo sikäli ollut yksi ykköskirjojani maailmassa. Se on monilta osin hieman pitkitetty, mutta näin aikuisiällä moni niistä asioista, jotka tuntuivat pitkitetyiltä aikanaan, tarjoavat nyt mielenkiintoisen näkymän Potterien maailmaan. Aikuisena hahmoja tulee luettua hieman eri tavoin, ja hahmoanalyysit tuovat eniten sisältöä tähänkin kirjoitukseen. Ja näin joudunkin arvioimaan uudelleen, olisiko Feeniksin kilta sittenkin – ei sentään suosikkini mutta kärkikaksikossa tai -kolmikossa ainakin. Feeniksin kilta on itse asiassa se kirja, joka julkaistiin fanitukseni sydänaikana. Olin sen verran myöhäisherännäinen, että kun aloin lukea Pottereita , Liekehtivä pikari oli juuri julkaistu suomeksi ja ahmin ensimmäiset neljä kirjaa kerralla – muistaakseni joululomalla. Feeniksin kilta tuli tästä muutamaa vuotta myöhemmin ja o...

  Liekehtivä pikari on, kuten kaikki Potterit nautittavaa ja vauhdikasta, taattua laatua Potterien taikamaailmassa. Yllätyin silti siitä, miten hyvin tähänkin hyppäsi mukaan ja miten vauhdilla juonen kyytiin lennähti. Liekehtivä pikari sijoittuu nimittäin onnettomuudekseen suosikkini Azkabanin vangin sekä raastavan ja kattavan (ehkä liiankin pitkän) Feeniksin killan väliin. Näiden kahden tunnemylläkän välissä Liekehtivä pikari on jäänyt aina ehkä hieman paitsioon – vaikka sehän on suhteellisen tasainen sekä täynnä vauhtia ja jännittäviä käänteitä. Kova lukutahti, jonka sain Pottereille ensimmäisessä kolmessa kirjassa, hiipui Liekehtivän pikarin aikana. Hurahdukseni ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaan sen sijaan Azkabanin vangin innoittamana kanavoin innostustani yhä enemmän myös fanficeihin. Enpä olisi uskonut, että innostun Potter-ficeistä vielä vuosien jälkeen, mutta niin siinä vain pääsi käymään. Innostuin tosin jo kesällä Skam-fanficeistä, kiitos kyseisen norjal...