J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

 Feeniksin kilta oli raastavaa ja ristiriitaisia tunteita herättävää luettavaa. Se ei ole ikinä kuulunut Pottereista suosikkeihini, vaikka Potterina se tietenkin on jo sikäli ollut yksi ykköskirjojani maailmassa. Se on monilta osin hieman pitkitetty, mutta näin aikuisiällä moni niistä asioista, jotka tuntuivat pitkitetyiltä aikanaan, tarjoavat nyt mielenkiintoisen näkymän Potterien maailmaan. Aikuisena hahmoja tulee luettua hieman eri tavoin, ja hahmoanalyysit tuovat eniten sisältöä tähänkin kirjoitukseen. Ja näin joudunkin arvioimaan uudelleen, olisiko Feeniksin kilta sittenkin – ei sentään suosikkini mutta kärkikaksikossa tai -kolmikossa ainakin.

Feeniksin kilta on itse asiassa se kirja, joka julkaistiin fanitukseni sydänaikana. Olin sen verran myöhäisherännäinen, että kun aloin lukea Pottereita, Liekehtivä pikari oli juuri julkaistu suomeksi ja ahmin ensimmäiset neljä kirjaa kerralla – muistaakseni joululomalla. Feeniksin kilta tuli tästä muutamaa vuotta myöhemmin ja olin mitä aktiivisin Vuotis-foorumilla, joten hankkiuduin silloisesta kotikaupungistani Helsinkiin Akateemisen kirjakaupan eteen jonottamaan muiden kanssa, jotta pääsisin ostamaan itselleni jo varaamani viidennen osan. Tämä oli siis Pottereista ensimmäinen, jonka luin englanniksi. Muistan olleeni isoveljelläni kylässä ja itkeneeni kylpyhuoneessa kirjan lopetusta.

Sanoinhan, että tämä oli raastava lukukokemus. Niin se oli silloin ja sitä se oli yhä.

Yli tuhanteen sivuun mahtuu paljon

Feeniksin killassa Harry tuskailee, kun hän ei ole kuullut kenestäkään mitään kesäloman aikana, ja lisäksi hän joutuu kärvistelemään inhottavien sukulaistensa Dursleyiden luona. Edellisessä osassa Voldemort teki paluun, ja nyt Harry kaipaisi kuollakseen jotain uutisia siitä, mitä kuuluu velhomaailmaan. Likusteritiellä tapahtuu myös jotain ennenkuulumatonta: ankeuttajat hyökkäävät Harryn ja tämän serkun kimppuun. Harry ajaa ankeuttajat pois mutta joutuu syytetyksi taikuuden käytöstä alaikäisenä. Pian Harry haetaankin Likusteritieltä pois – mutta hän ei menekään ystävänsä Ronin luo vaan salaperäisen Feeniksin killan päämajaan, jota pidetään Harryn kummisedän Siriuksen synkässä lapsuudenkodissa.

Jo kirjan alussa paljastuu kerralla monia minua kutkuttavia asioita (pidänhän Pottereiden maailman historiasta): aiemmassa sodassa toiminut Voldemortin vastainen Feeniksin kilta on aloitettu uudelleen, Sirius polveutuu vanhasta puhdasverisestä ja Voldemortia kannattaneesta Mustien suvusta, Mustien suku on kuulunut aina Luihuiseen (Siriusta lukuun ottamatta), Feeniksin kiltaan kuului Harryn vanhempien lisäksi aiemmin monia muita jäseniä joiden valokuvaakin kirjassa esitellään Harrylle…

Harryn iloa kuitenkin hälventää se, että Ron ja Hermione ovat olleet koko ajan menossa mukana, kun hän luuhannut tietämättömänä jästien keskellä. Harry selviää onnekseen alaikäisten taikuutta koskevasta kuulustelusta säikähdyksellä, mutta Tylypahkaan paluu ei olekaan niin suuri ilonlähde kuin luulisi: uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on nimittäin professori Pimento, joka on koulussa käytännössä taikaministeriön valvojana.

Taikaministeriö ei nimittäin usko Voldemortin paluuseen eivätkä he halua lasten opettelevan mitään niin hullua kuin suojautumista pimeyden voimilta. Tylypahka muuttuu muutenkin koko ajan ahdistavammaksi, kun Pimento (aivan karsea hahmo!) kieltää kaiken. Harrylla on kavereineen kuitenkin ässä hihassaan: Harry alkaa opettaa halukkaille oppilaille salaa suojautumista. Taidoille saattaa tulla nimittäin käyttöä, sillä Harry on alkanut saada näkymiä myös Voldemortin mieleen, mikä ei lupaa hyvää.

Menneisyyden aarreaitta

Kelmit eli Harryn vanhempien aika on yksiä suosikeistani koko sarjassa, joten ei ehkä yllätä, että Feeniksin killan parasta antia ovat mielestäni kohtaukset, jossa opitaan Siriuksen perhetaustasta ja Feeniksin killan historiasta. Esimerkiksi kuva, jonka Vauhkomieli näyttää Harrylle – kuva vahoista kiltalaisista, joista monet menehtyivät edellisen sodan aikana – kiinnosti minua nyt jopa enemmän kuin aikanaan. Kuva ihmisistä, jotka eivät kuvanottohetkellä vielä aavista kuolemaansa, on kauhealla tavalla synkkä, mutta samalla se avaa eteen Harry Potterien maailman historian. Tästä syystä Harry Pottereista on varmasti niin paljon fanficiä: rivien välit ovat pullollaan asioita, joita kukin lukija voi täydentää tulkintansa mukaan.

Nautiskelin kaikista tiedonrippeistä, joita hahmojen menneisyydestään annetaan, sillä ne valottavat samalla koko kelmien kaverusporukan menneisyyttä uudella tavalla. Erityisesti Siriuksen menneisyydestä opitaan paljon, ja Siriuksen hahmo avautuu lukijalle paljon monitahoisempana kuin aiemmin. Varsinkin kohtaus, jossa Harry saa epämieluisan tiedon isästään, on kohtaus, jossa kelmien kouluajat tulevat käsinkosketeltaviksi. Vaikkakin erittäin ikävällä tavalla. Tästä huolimatta se sekä kohtaus, jossa Harry hakee lisätietoja Siriukselta, oli yksi suosikkikohtauksiani.

Voldemortin edellinen sota on mielestäni tosiaan ollut aina kiinnostava, mutta tällä lukukerralla koin itselläni olevan enemmän näkemystä historian tarkasteluun. Esimerkiksi se, että Sirius ja Remus ovat vain kolmekymppisiä ja silti molemmat menettäneet sekä rakkaita että vuosia elämästään, korostaa kaikkien sotien kauheutta: menetettyä nuoruutta ja menetettyjä vuosia, jotka olisivat toisenlaisessa maailmassa voineet kääntyä toisin. Tämä on myös asia, joka mielestäni jää Potter-leffoissa kokematta: koska kyseisten hahmojen näyttelijät ovat yli nelikymppisiä, katsojan eteen ei samalla tavalla iskostu se, miten nuori Harryn kummisetä on – ja miten nuoria Harryn vanhemmat olivat kuollessaan vain parikymppisinä.

Aiemmilla lukukerroilla en pysähtynyt pohtimaan hahmojen taustoja ja elämänkulkua aivan näin synkillä vesillä. Olin määrättömän kiinnostunut kelmien kouluajoista sekä aiemmasta sodasta, mutta se jäi jotenkin kepeämmälle tasolle. En näin ollen myöskään ollut aiemmin miettinyt esimerkiksi Remuksen elämää tämän menetettyä kaikki ystävänsä joko kuolemalle tai vankilalle ja petturuudelle. Miten synkkiä nuo vuodet ovatkaan olleet. Nämä olivat niin kurjia asioita, etten halunnut lukea niistä esimerkiksi fanficeistä. Eivätkä ne nytkään ihastuttavia ole, mutta huomaan olevani tällä kertaa eri tavalla kiinnostunut hahmojen elämänpoluista, vaikka ne eivät onnellisia olisikaan.

Hahmot syventyvät

Koin saavani tällä kertaa myös enemmän kiinni Siriuksen hahmosta ja siitä turhautumisesta, jota hän kokee ollessaan vankina vanhassa lapsuudenkodissaan, josta hänellä on vain huonoja muistoja. Hänhän on nimittäin edelleen syytetty rikoksesta, jota hän ei tehnyt eikä voi siksi liikkua yhtä vapaasti kuin muut Feeniksin killan jäsenet. En oikeastaan ole varma, kiinnitinkö aiemmilla lukukerroilla yhtä paljon huomiota siihen, miten Siriuksen kohtaloa pohjustettiin kuvaamalla hänen turhautumistaan, hyödyttömyyden tunnettaan ja ennen kaikkea yksinäisyyttään.

Kenties huomasin nämä seikat aiemminkin, mutta nyt pysähdyin niiden äärelle: jäin miettimään, miten ahdistavalta Siriuksesta on voinut tuntua istua tyhjän panttina vanhassa synkässä kodissaan. Miten yksinäistä ja tunkkaista siellä on, kun muut ovat poissa. Tunsin Siriuksen yksinäisyyden voimakkaammin kuin aiemmin. Lisäksi aiemmilla kerroilla minulta meni ohi sivumaininta siitä, että Sirius haiskahti vanhalta viinalta – asia, jonka implikaation koen nyt iskostuneen mieleeni paremmin.

Harryn ja Siriuksen suhde saa Feeniksin killassa myös uudenlaisia sävyjä. Sirius on yhä turvallinen kummisetä, mutta Siriuksesta paljastuu myös kiivaampia ja äkkipikaisempia piirteitä. Sirius näkee Harryssa Jamesin: Harry on samalla sekä ystävän poika että ystävän muisto. Samaten Sirius on Harrylle kuin isä mutta huolettomassa holtittomuudessaan myös eräänlainen isoveli. Tämän suhteen epäterve luonne kävi tällä lukukerralla selvemmäksi, ja pakko myöntää, että tämä on nerokkaasti kirjoitettu. Siriushan on istunut edellisestä sodasta asti vankilassa vailla ihmiskontaktia, vapautta tai mitään tekemistä. Ei ole ihme, että kun hän on siirtynyt takaisin ulkomaailmaan, hän ikään kuin haluaisi jatkaa siitä mihin jäi. On oikeastaan aika hämmästyttävää, että Sirius on Azkabanin jälkeen edes järjissään ja mitenkään kykenevä ihminen.

Toinen hahmo, joka kokee kirjassa turhautumista, on Harry, ja vitsit miten se ottikaan pannuun. Harrylla on päällä jatkuva teiniangst, kun hän ärhentelee kavereilleen milloin mistäkin. Tätä ei ole edellisessä eikä myöhemmässä kirjassa, joten en tiedä, loppuuko Harryn murrosikä vain lyhyeen vai kuvaako tämä ärhentely Harryn edellisessä osassa kokemaa traumaa.

Remus on puolestaan hahmona ehdottomasti suosikkejani ja oikeastaan ehkä vähän aliarvostettukin. Pidän erityisesti Remuksen ja Siriuksen dynamiikasta: Remus on rauhallinen, ystävällinen ja järkevä siinä, missä Sirius on impulsiivinen, kärsimätön mutta myös ehdottoman lojaali.

Hahmo, jonka kehitykseen kiinnitin Feeniksin killassa erityistä huomiota, on Neville. Myös Nevillen liikuttavasta tarinasta saadaan tiedonrippeitä, ja lukijan eteen avataan hetkellisesti myös toisenlainen mahdollisuuksien maailma, kun esiin nousee eräs ennustus. Tätäkin lukuun ottamatta Neville tekee kirjojen mittaan hahmona huikeaa kehitystä. Arkuudestaan ja kömpelyydestään huolimatta hän osoittaa todella merkittävää urheutta, kiltteyttä ja lojaaliutta ystäviään kohtaan. Remuksen tavoin Neville on mielestäni aliarvostettu hahmo, joka olisi ansainnut enemmän rivitilaa.

Kirjan raastavasta lopusta en hiisku, mutta voin sanoa, että vitsit revin tälläkin kertaa hiuksiani. Jotenkin kirjan lopetus onnistuu todella turhauttamaan sen vuoksi, että tietää, mitä tuleman pitää ja kirjassa on monta kohtaa, jossa tekisi mieli ohjata Harrya eri suuntaan. Kirjassa olisi monta mahdollista risteymäkohtaa, joissa olisi voinut tehdä toisinkin – ja kun on lukenut kirjan näin monta kertaa, jokainen harha-askel on liiankin hyvin muistissa. Onko kukaan muu ikinä lukenut kirjaa uudelleen ja vastoin parempaa tietoaan silti toivonut, että ”jospa tämä tällä kertaa päättyisi toisin”?

Aiemmin olen lukenut: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki, Liekehtivä pikari

Lue Elinan analyysi Feeniksin killasta

Kantani Rowlingin nykyjuttuihin

Olen pettynyt Rowlingin ulostuloihin liittyen transihmisiin ja heidän oikeuksiinsa. Olen itse kaikenlaisen moninaisuuden kannalla ja vahvasti sitä mieltä, että seksuaalinen ja sukupuolinen vapautuminen ja moninaisuus lisäävät onnellisuutta. Mietinkin pitkään, miten suhtautua näihin minulle menneisyydestä niin tärkeisiin kirjoihin, kun niiden kirjoittaja on osoittautunut täysin omien arvojeni vastaiseksi ihmiseksi. Potterit ovat kuitenkin aina olleet ja ovat yhä minulle Rowlingista irrallinen maailma ja irrottautuneet monien fanien mielissä kirjailijansa ulkopuolelle. Kirjoitin tästä myös Viisasten kiven kohdalla. Potterit kannustavat myös lapsia lukemaan, mikä on nykyaika tärkeä arvo sekin. Lisäksi ne ovat jo hyllyssäni eli niiden lukemisesta ei kilahda enää rahaa Rowlingin pussiin.

Helmetin lukuhaasteessa 2023 Feeniksin kilta sopii kohtiin 15. Kirjan nimessä on ja-sana; 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä; 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt; 23. Kirja on iso; 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä; 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi; 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan; 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa ja 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta. Tammi 2004. 1050 sivua. Suom. Jaana Kapari. Alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003).