Paljon melua kirjoista

Lastenkirjallisuuden ja satujen klassikoissa on jotain kertakaikkisen lumoavaa. Uskokaa tai älkää, en ole lukenut Mio, poikani Mioa ikinä ennen, vaikka se on niin monille tuttu lapsuudesta. Se on tarina rohkeudesta, ystävyydestä ja oman paikkansa löytämisestä – ja varmasti monesta muustakin, mutta tämän minä itse kirjassa näin. Tarina alkaa pojasta, joka on kadonnut tavalliselta tukholmalaiselta kadulta. Tämä poika, Bo nimeltään, oli yksinäinen ja kiusattu ottolapsi kodissaan, ja hänellä oli vain yksi ystävä Bengt. Eräänä tavallisena iltana hän kuitenkin päätyy upeaan seikkailuun, kun hän osaa seurata merkkejä kohti todellista kotiaan: Kaukaisuuden Maata, jossa hänen isänsä on kuningas – ja kuningas kaipaa poikaansa. Kaukaisuuden Maa on niin taianomainen ja satumainen linnunlauluineen ja ruusutarhoineen, että toivoisin itsekin asuvani siellä. Siellä Bon nimi on Mio, ja hänen kuningasisänsä on juurikin sitä sanan monessa merkityksessä: kuningas mutta myös huippuisä. Kaikki ei k...

  Siinä se sitten oli. Kuoleman varjelusten eli Harry Potterin viimeisen osan loppuun saattamisesta on kylläkin ehtinyt vierähtää jo reilummin yli kuukausi, mutta haikeus sarjan päättymisestä tuli kuitenkin jäädäkseen. Hurahdus Tylypahkaan oli nimittäin niin valtaisa, että siitä ei ihan helposti päästäkään irti. Fanficit ovat kuitenkin tarjonneet lohtua – vaikka niistäkin sain yhden pitkän, erittäin hyvän ficin juuri loppuun ja siitäkin jäi lopulta tyhjä fiilis. Se on se hinta, joka elämän hyvistä kokemuksista on maksettava: niiden jälkeen mikään muu ei hetkeen tunnu ihan yhtä värikkäältä kuin aiemmin. Kuoleman varjeluksissa Harry, Hermione ja Ron eivät palaa Tylypahkaan, vaan lähtevät etsimään hirnyrkkejä: taikavoimaisia esineitä, joihin Voldemort on kätkenyt paloja sielustaan (tämä on pimeän taikuudenkin saralla sitä mustinta magiaa). Kolmikko ei kuitenkaan tiedä lainkaan, missä puuttuvat hirnyrkit ovat, mitä ne ovat tai miten ne tuhotaan. Heillä on vain yksi johtolanka...

  Feeniksin kilta oli raastavaa ja ristiriitaisia tunteita herättävää luettavaa. Se ei ole ikinä kuulunut Pottereista suosikkeihini, vaikka Potterina se tietenkin on jo sikäli ollut yksi ykköskirjojani maailmassa. Se on monilta osin hieman pitkitetty, mutta näin aikuisiällä moni niistä asioista, jotka tuntuivat pitkitetyiltä aikanaan, tarjoavat nyt mielenkiintoisen näkymän Potterien maailmaan. Aikuisena hahmoja tulee luettua hieman eri tavoin, ja hahmoanalyysit tuovat eniten sisältöä tähänkin kirjoitukseen. Ja näin joudunkin arvioimaan uudelleen, olisiko Feeniksin kilta sittenkin – ei sentään suosikkini mutta kärkikaksikossa tai -kolmikossa ainakin. Feeniksin kilta on itse asiassa se kirja, joka julkaistiin fanitukseni sydänaikana. Olin sen verran myöhäisherännäinen, että kun aloin lukea Pottereita , Liekehtivä pikari oli juuri julkaistu suomeksi ja ahmin ensimmäiset neljä kirjaa kerralla – muistaakseni joululomalla. Feeniksin kilta tuli tästä muutamaa vuotta myöhemmin ja o...

  Liekehtivä pikari on, kuten kaikki Potterit nautittavaa ja vauhdikasta, taattua laatua Potterien taikamaailmassa. Yllätyin silti siitä, miten hyvin tähänkin hyppäsi mukaan ja miten vauhdilla juonen kyytiin lennähti. Liekehtivä pikari sijoittuu nimittäin onnettomuudekseen suosikkini Azkabanin vangin sekä raastavan ja kattavan (ehkä liiankin pitkän) Feeniksin killan väliin. Näiden kahden tunnemylläkän välissä Liekehtivä pikari on jäänyt aina ehkä hieman paitsioon – vaikka sehän on suhteellisen tasainen sekä täynnä vauhtia ja jännittäviä käänteitä. Kova lukutahti, jonka sain Pottereille ensimmäisessä kolmessa kirjassa, hiipui Liekehtivän pikarin aikana. Hurahdukseni ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään, vaan sen sijaan Azkabanin vangin innoittamana kanavoin innostustani yhä enemmän myös fanficeihin. Enpä olisi uskonut, että innostun Potter-ficeistä vielä vuosien jälkeen, mutta niin siinä vain pääsi käymään. Innostuin tosin jo kesällä Skam-fanficeistä, kiitos kyseisen norjal...