Paljon melua kirjoista

Elina luki Beth O’Learyn Kimppakämpän jo pari vuotta sitten, ja itsekin tartuin siihen viime vuonna – suurelta osin lukuhaasteen innoittamana. Ja pakko sanoa, että teos yllätti, sillä luen kyllä jonkin verran kevyttä, romanttista kirjallisuutta, mutta suurelta osin juonikuviot ja hahmot ärsyttävät yhtä lailla kuin viihdyttävät. Kimppakämpässä ei kuitenkaan käynyt näin, sillä en ärsyyntynyt juoneen enkä hahmoihin – vaikka juonikuvio onkin aika epäuskottava. Erottuaan manipuloivasta narsisti-exästään Tiffy tarvitsee halvan kämpän ja törmää Leonin kämppismainokseen. Leon työskentelee pääasiassa yötöissä hoitajana saattokodissa ja tarvitsee kipeästi ylimääräistä rahaa auttaakseen veljeään, joten hän haluaa kämppäänsä kämppiksen, joka nukkuu siellä yöt ja käy töissä päivät. Eli he nukkuisivat samassa sängyssä – kämppis yöllä, Leon päivällä. Ja Tiffyhän tarttuu tilaisuuteen. Parivaljakko alkaa viestiä keskenään post-it-lappujen välityksellä eikä heidän ole tarkoitus koskaan tavata – m

  Vesa Sisättö tavoittelee Lukemisen voimassa kunnianhimoisia: hän haluaa palauttaa lukemisen kunniaansa ja auttaa vanhoja ja uusia lukijoita löytämään lukemisen uudelleen näinä aikoina, jolloin keskittymiskyky somen vuoksi muisto vain. Ja keskittymiskyvyn palautusta Sisättö kirjallaan lupaileekin. Elina kirjoitti kirjasta kattavasti ja oivaltavasti 1,5 vuotta sitten, joten en lähde kuvaamaan kirjaa tarkasti, sillä kuvauksen voi tsekata Elinankin postauksesta. Itse asiassa Lukemisen voima on minulla ylipäätään lainassa Elinalta. Sisättö on jakanut kirjansa kolmeen osaan: ensimmäisessä käydään läpi lukemisen historiaa ja ajatuksia siitä, miksi emme enää lue; toisessa osassa kerrataan lukemisen hyötyjä; ja kolmannessa osassa Sisättö tarjoilee vinkkejä lukuharrastuksen uudelleenlämmittelyyn. Koska rakastan lukemista, tarinoita ja kirjoja ylipäätään (puolisoni sanoin: ”tuntuu että et tule onnelliseksi pelkästään lukemisesta vaan jo vain siitä, että on olemassa kirjoja”), voisi

  Salaliittoteorioiden ihmemaassa on ajankohtainen kirja jos mikä, ja luo aika huolestuttavaakin ajankuvaa maailmassa, jossa mielipiteet polarisoituvat. Se valottaa erilaisia salaliittoteorioita, joista osa on vain muutaman vuoden vanhoja ja osa puolestaan pyörinyt mukana vuosikymmeniä. Tuskin kukaan on voinut välttyä kuulemasta ainakin osasta näitä, mutta kun niistä lukee tällaisena kirjan mittaisena tykityksenä, niin kyllähän se ajatuksia herättää. Kivioja esittelee muun muassa sellaisia salaliittoteorioita kuin pizzagate, jossa valtaapitävien yhdysvaltalaispoliitikkojen uskotaan pitävän pedofiliarinkiä ja murhaavan vauvoja; QAnon, joka tuntuu olevan sekoitus erilaisia uskomuksia; Bilderberg, jossa maailman poliittisen ja taloudellisen eliitin uskotaan kokoontuvan salaa päättämään maailman kohtalosta sekä tietenkin koronaan ja koronarokotteisiin liittyvät teoriat. Kiinnostavaa on, että kun katsotaan eri teorioiden saamaa levikkiä ja niistä tehtyjä hakuja netissä, uudet teori

Unohtamisen taito on nimensä mukaisesti tarina monisukupolvisesta unohtamisesta: oman historiansa ja sukunsa jälkeen jättämisestä, kun jättää kotimaansa ja joutuu (tahtoen tai tahtomattaan) pakenemaan uuteen maahan. Kun yksi sukupolvi jättää puhumatta kivuliaista asioista, seuraavat sukupolvet poimivat vain palasia sieltä täältä ja alkavat kahden kulttuurin ristipaineessa mukautua kahden identiteetin väliin. Vanhempien on helppo syyttää heitä taustansa unohtamisesta, vaikka toisaalta he eivät itse ole siirtäneet tietoaan eteenpäin vaan vaienneet. Toisaalta kirjan englanninkielinen nimi on Art of Losing (käännös tosin sekin), ja tämä menettämisen teema tuo tulkintaan uusia kulmia. Mistä Unohtamisen taidossa on kyse? Unohtamisen taito kertoo kolmen eri sukupolven tarinan. Ali syntyy Ranskan Algerian maaseudulla ja tekee eläissään pienen omaisuuden oliiviöljyllä löydettyään sattumalta oliivipuristimen. Hän on taistellut toisessa maailmansodassa Ranskan joukoissa tietenkin, sill