Unohtamisen taito on nimensä mukaisesti tarina monisukupolvisesta unohtamisesta: oman historiansa ja sukunsa jälkeen jättämisestä, kun jättää kotimaansa ja joutuu (tahtoen tai tahtomattaan) pakenemaan uuteen maahan. Kun yksi sukupolvi jättää puhumatta kivuliaista asioista, seuraavat sukupolvet poimivat vain palasia sieltä täältä ja alkavat kahden kulttuurin ristipaineessa mukautua kahden identiteetin väliin. Vanhempien on helppo syyttää heitä taustansa unohtamisesta, vaikka toisaalta he eivät itse ole siirtäneet tietoaan eteenpäin vaan vaienneet. Toisaalta kirjan englanninkielinen nimi on Art of Losing (käännös tosin sekin), ja tämä menettämisen teema tuo tulkintaan uusia kulmia.
Mistä Unohtamisen taidossa on kyse?
Unohtamisen taito kertoo kolmen eri sukupolven tarinan. Ali syntyy Ranskan Algerian maaseudulla ja tekee eläissään pienen omaisuuden oliiviöljyllä löydettyään sattumalta oliivipuristimen. Hän on taistellut toisessa maailmansodassa Ranskan joukoissa tietenkin, sillä Algeria on Ranskan siirtomaa. Häämöttävä sisällissota pistää kuitenkin perheen elämän sekaisin, kun Ali joutuu pelkäämään, että itsenäisyysliikkeen sissit katsovan pahalla hänen historiaansa Ranskan armeijassa. Koko kylä elää kauhun vallassa, kun sissit ja Ranskan armeija ottavat yhteen.
Ali pakenee perheensä kanssa Ranskaan, missä hän on kuin kala kuivalla maalla: menettänyt asemansa eikä osaa kieltä. Poika Hamid kasvatetaan ensin pakolaisleireissä, sen jälkeen metsätöitä varten perustetussa pakolaisyhteisössä (joka on irrallaan muusta Ranskasta ja ei siksi juuri eroa pakolaisleireistä) ja lopulta pienessä kerrostaloasunnossa sisaruskatraan kanssa. Hamid on liberaali ja vallankumouksellinen: hän ystävystyy ranskalaispoikien kanssa ja muuttaa Pariisiin, jossa hän rakastuu ranskalaistyttöön. Hän haluaa eroon perheensä ahdistavasta ilmapiiristä: Ali, joka ei osaa ranskaa, yrittää pitää patriarkka-asemastaan kynsin ja hampain kiinni. Kaikesta huolimatta Hamid ei kuitenkaan koskaan kotoudu siten kuin toivoisi.
Hamidin tytär Naïma kasvaa täysin ranskalaisena nyky-Ranskassa: hän on kadottanut kytköksen juuriinsa täysin. Hän juo alkoholia, käy ystäviensä kanssa ulkona, on suhteessa ukkomiehen kanssa ja työskentelee galleriassa. Algerian sisällissodan haamut ovat kaukainen häive hänen mielessään, mutta kun hän valmistautuu yllättävään matkaan Algeriaan, hän joutuu huomaamaan, että vaikka hän ei koe, että hänellä on isoisänsä jälkeläisenä mitään suhdetta Algeriaan ja sen haavoihin, kaikki Algeriassa eivät koe samoin. Samaten Ranskassa tapahtuvat terrori-iskut lisäävät kansan vihaa kaikkia maahanmuuttajia kohtaan. Juuret ovat unohtuneet, mutta sukupolvien mittaisesta unohtamisesta huolimatta Naïma joutuu elämään kahden kulttuurin ristipaineessa, halusi hän tai ei.
Mistä pidin?
Tapa, jolla Zeniter käsittelee pakolaisuutta ja kahden kulttuurin välissä elämistä, on hienovarainen. Unohtamisen taito taustoittaa aiheeseen liittyviä moninaisia tunteita taiten ja luo lukijan silmien eteen monisukupolvisen tapahtumaketjun, joka tuntuu uskottavalta. Pakoon kotimaasta liittyy moninaisia tunteita, kuten myös siihen, että näkee omien lastensa katoavan uuden kulttuurin maailmaan, joka ei tunnu omalta.
Toisaalta Zeniter kuvaa uskottavasti maahanmuuttajien haasteita uudessa maassa – vaikka he olisivat toisen tai kolmannen sukupolven maahanmuuttajia. Hyvä esimerkki on juuri juonikuvauksessa mainitsemani terrori-iskut: niitä seuraava viha kohdistuu kaikkiin maahanmuuttajiin huolimatta siitä, keitä he ovat yksilöinä, kokevatko he itse itsensä täysin länsimaalaisiksi, mitä uskontokuntaa he edustavat tai mistä heidän juurensa ovat peräisin. Yksilö unohtuu yleistyksen alle, mikä lisää radikalisoitumista ja niin edespäin. Tämän ketjun Unohtamisen taito tavoittaa taitavasti.
Mitä en pitänyt?
Jotta tämän kaiken kokee, pitää kuitenkin päästä kirjan loppuun, ja sen koen Unohtamisen taidon haasteeksi. Alku on melko puuduttavaa ja hidastempoista, ja hahmoista ei tunnu saavan otetta. Lopulta hahmot oppii kyllä tuntemaan ja niissä on syvyyttä, mutta kirjan ei pitäisi viedä 100 ensimmäistä sivua, jotta siihen pääsee sisälle.
Kertojasta sen sijaan oli haastava saada otetta lainkaan. Kertoja on teoksen ulkopuolinen ja suurimman osan ajasta kolmannen persoonan kerronta soljuu ihan mutkattomasti, mutta välillä kertojan ääni korostuu ja herää kysymys: Kuka kertoja on? Kuka on tämä henkilö, joka kertoo Naïman tarinaa? Sillä ajoittain kertojan ääni on sen verran voimakas. Tällaisen kertojan luominen ei tosin aina ole ihan helppoa, joten pisteet siitä Zeniterille, vaikka se olikin mielestäni hieman turha elementti.
Lopulta kuitenkin pidin Unohtamisen taidosta. Se tuo eteeni maan, jonka kulttuuria ja historiaa en tunne, ja koen olevani lukukokemuksen jälkeen taas hieman viisaampi tai sivistyneempi. Samoin kävi myös Leijapojan kanssa: muista kulttuureista lukeminen taitavan fiktion kautta on mielestäni aina kiehtovaa. Zeniter nostaa tapetille myös tärkeitä aiheita, enkä yhtään ihmettele, miksi teos on herättänyt keskustelua Ranskassa.
Lukuhaasteessa 2022 Unohtamisen taito sopii kohtiin 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana; 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti; 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija; 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön; 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta; 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua; 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan; 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja; 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan; 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää; 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave ja 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan.
Alice Zeniter: Unohtamisen taito. Otava 2019. 575 sivua. Suom. Taina Helkamo. Alkuteos: L’art de perde (2017).
Kommentit
Lähetä kommentti