Alan Moore & Brian Bolland: Batman - Tappava vitsi

 

Nyt ollaan alueella, josta en oikein tiedä, mitä edes kirjoittaa: nimittäin supersankarisarjakuvissa. Lasken kyllä harrastuksiini kaikenlaiset erilaiset perinteisesti nörteiksi koetut asiat ja aiheet, mutta supersankarit ja sarjakuvat eivät ole milloinkaan kuuluneet siihen kokonaisuuteen. Tappava vitsi onkin täysin täsmäisku vuoden 2022 lukuhaasteen kohtaan, johon piti lukea sarjakuva tai romaani supersankarista.

Alan Mooren käsikirjoittama ja Brian Bollandin kuvittama Batman – Tappava vitsi on klassikkoteos tunnetusta, synkästä lepakkosankarista. Batman hahmona on supersankareista mielestäni kuitenkin se kiehtovin (olenhan aina ollut aina synkkämielinen), ja näin tässä mahdollisuuden tutustua klassikkoon, josta puolisoni vihjaisi.

Tappavassa vitsissä Batmanin tunnettu arkkivihollinen Jokeri karkaa vankeudesta ja alkaa rakentaa omaa makaaberia huvipuistoaan. Hän sieppaa viihdykkeeksi Batman-sarjakuvan merkkihahmon, jolle kantaa kaunaa. Batman puolestaan tekee kaikkensa saadakseen tämän sekopäisen irvinaaman kiikkiin: kyseessä on siis yksi Batmanin ja Jokerin kissa ja hiiri -leikeistä.

Tappava vitsi on kaiketi tunnetuin kuitenkin siitä, että siinä valotetaan Jokerin taustarinaa epäonnistuneena koomikkona sekä sitä, miten tavallinen mies vajosi hulluuden maailmaan. Jokeri on hahmona samanaikaisesti sekä erittäin creepy että erittäin traaginen.

Taustatarina on hienosti värimaailmaltaan erotettu tavallisesti tarinasta, ja lisäksi siirtymät tehdään visuaalisesti kiinnostavasti siten, että päätarinan viimeisessä ruudussa ja takauman ensimmäisessä ruudussa on samankaltaisia elementtejä, mikä tuo kuvallisuuteen jatkuvuutta ja siten vähän elokuvamaista kerrontaa.

Värienkäyttö on sarjakuvassa yleisesti harkittua ja tehokasta, sillä se tukee pyskologisesti synkkää ja voimakasta tarinaa. Kaikessa kauhistuttavuudessaan Jokeri on kiinnostava hahmo eikä ole ihme, että Jokerista on tehty jopa oma menestyselokuvakin (yhtä vinksahtanut ja synkkä mutta taiten tehty sekin).

Se, että Jokeri näkee hulluuden pakokeinona tavallisuudesta ja murheista, on kummallisella tavalla kiehtova ajatus. Käytän tässä nyt hieman epäkorrektia termiä ”hullu”, koska kyse on sarjakuvahahmosta, jolla ei ole todellisuudessa diagnosoitua mielenterveydellistä ongelmaa. Hulluus on Jokerin valinta: keino selviytyä epäloogisessa ja kaoottisessa maailmassa, jossa muut yrittävät vain tarpoa päivästä toiseen.

Batmania on tässä tarinassa oikeastaan lopulta melko vähän, mikä on mielestäni sen haittapuoli. Batman vain vilahtelee välillä eri ihmisten luona etsimässä Jokeria, ja lopulta hän tietenkin pelastaa päivän. Toisaalta Batman on itse niin mystinen hahmo, että ehkä hänen rooliinsa sopiikin se, että hän enemmän häilyy taustalla – on ikään kuin juonta kuljettava voima.

Sarjakuvat eivät ole ominta aluettani, ja siksi koen vaikeaksi oikeastaan sanoa, pidinkö tästä vai en. Se ei yksittäisenä teoksena ole niin loistava (näin harjaantumattomalle sarjakuvanlukijalle ainakaan), että se innostaisi tarttumaan isompaan osaan Batmaneista. Ja toisaalta siitä oli vaikea saada kiinni ja verrata sitä mihinkään, kun ei ole lukenut Batmaneita aiemmin – ja siksi se herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia.

Toisaalta Tappavan vitsin lopetus ei sekään anna vastauksia vaan avaa kysymyksiä. Avoin lopetus on monitulkintainen, ja jää lukijan kontolle päätellä omassa mielessään, miten arkkivihollisten lopulta käy. Se on – visuaalisen tarinankuljetuksen/toistuvien elementtien lisäksi – Tappavan vitsin suurin nerokkuus.

Lukuhaasteessa 2022 Tappava vitsi sopii kohtiin 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana; 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija; 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä; 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa; 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja; 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista ja 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan.

Alan Moore & Brian Bolland: Batman – Tappava vitsi. RW Kustannus 2015 (1988). 60 sivua. Suom. Petri Silas. Alkuteos: Batman – The Killing Joke (1988).