Paljon melua kirjoista

Ei enää mitään on surullinen kuvaus siitä, millaiseen asemaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajat ovat ajautuneet nyky-Yhdysvalloissa. Sorron seurauksena he ovat menettäneet kulttuurinsa, joka on hukkunut globaaliin valtavirtaan. Seurauksena he ovat eksyksissä ja juurettomina omassa maassaan, jossa ei ole jäljellä heidän kulttuuristaan enää mitään. Tommy Orangen kirja kerrotaan 12 eri alkuperäisväestön jäsenen näkökulmasta. Siinä seurataan kunkin elämää ja valmistautumista Oaklandin powwow-juhlaan. Juhlalla on kuitenkin katastrofaaliset seuraukset muutamien henkilöhahmojen tekojen vuoksi Orange kuuluu itsekin alkuperäisväestöön, ja sikäli hän onnistuu kuvaamaan ns. ”nykyintiaaneja” varmasti melko osuvasti. Samalla hän kuvaa sitä, miten stereotyyppisesti alkuperäiskansoista ajatellaan tänäkin päivänä – he eivät kaikki suinkaan pukeudu sulkiin tai asu reservaateissa. Puhumattakaan siitä, että reservaatit eivät millään tavalla ole osa heidän alkuperäistä kulttuuriaan,

Ei varmastikaan ole helppoa lähteä kirjailijaksi, kun täytettävänä tai vertailuna ovat arvostetun ja rakastetun Nobelisti-isän suuret saappaat. Naomi Ishiguron novellikokoelma seisoo kuitenkin omilla jaloillaan ja on eroaa kerrontatyylitään tarpeeksi isästään Kazuosta (vaikka yhtäläisyyksiä on) riittävästi, jotta hänen oma äänensä kuuluu läpi. Vuonna 1992 syntynyt Naomi (puhun nyt poikkeuksellisesti molemmista kirjailijoista etunimellä, jotta erotan heidät toisistaan) kirjoittaa oman sukupolvensa kokemuksista lähtien. Kaikissa Escape Routesin (”Pakoreitit”) maagista realismia tihkuvissa novelleissa hahmot pyrkivät tavalla tai toisella pakenemaan jotain elämässään. Tyyli pysyy melko samanlaisena jokaisessa novellissa, vaikka ne eroavatkin toisistaan. Kokoelmassa on myös kolmeosainen novelli "Rat Catcher", joka on ripoteltu kokoelman alkupuolelle, keskellä ja loppuun. Se on novelleista myös ainoa, joka selkeästi irtaantuu maagisesta realismista suoraan sadun puolelle erä

Juho Kuorikosken Pelitaiteen manifesti peilaa pelejä muihin taiteenlajeihin ja esittää laajempaan kehykseen sen, mitä on taide ja millaiseksi sen yleensä käsitämme. Hän käy läpi hieman pelien historiaa sekä tukee pohdintojaan runsain esimerkein ja upein, kutkuttavin kuvin erilaisista peleistä. Jäin kaipaamaan vähän enemmän syvällistä pohdiskelua, mutta toisaalta jokaisesta osa-alueesta olisi voinut melkein kirjoittaa oman kirjansa, joten ei ole ihme, ettei 340 sivussa ehdi kuin raapaista pintaa. Aihe on niin kiinnostava, että voin ilmoittautua suorilta käsin vapaaehtoiseksi mukaan kirjoitusjoukkoihin, jos aiheesta kirjoitetaan enemmän ja syvemmin. :D Taiteenlajeja, joihin Kuorikoski vertaa pelejä, ovat kirjallisuus, elokuva, teatteri, maalaustaide ja kuvanveisto, musiikki ja arkkitehtuuri. Kuorikoski asettaa kahdeksanneksi taiteeksi pelit, jotka yhdistelevät elementtejä kaikista aiemmista taiteenmuodoista mutta tuovat mukaan myös oman ominaispiirteensä: vuorovaikutuksen. Mit