Tommy Orange: Ei enää mitään

Ei enää mitään on surullinen kuvaus siitä, millaiseen asemaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajat ovat ajautuneet nyky-Yhdysvalloissa. Sorron seurauksena he ovat menettäneet kulttuurinsa, joka on hukkunut globaaliin valtavirtaan. Seurauksena he ovat eksyksissä ja juurettomina omassa maassaan, jossa ei ole jäljellä heidän kulttuuristaan enää mitään.

Tommy Orangen kirja kerrotaan 12 eri alkuperäisväestön jäsenen näkökulmasta. Siinä seurataan kunkin elämää ja valmistautumista Oaklandin powwow-juhlaan. Juhlalla on kuitenkin katastrofaaliset seuraukset muutamien henkilöhahmojen tekojen vuoksi

Orange kuuluu itsekin alkuperäisväestöön, ja sikäli hän onnistuu kuvaamaan ns. ”nykyintiaaneja” varmasti melko osuvasti. Samalla hän kuvaa sitä, miten stereotyyppisesti alkuperäiskansoista ajatellaan tänäkin päivänä – he eivät kaikki suinkaan pukeudu sulkiin tai asu reservaateissa. Puhumattakaan siitä, että reservaatit eivät millään tavalla ole osa heidän alkuperäistä kulttuuriaan, vaan nimenomaan seuraus sorrosta. Nykypäivänä monet heistä ovat myös samalla tavoin kaupungistuneita kuin muutkin.

Heidät on kuitenkin suljettu ulos ”normaalista” elämästä. Kuten muillakaan vähemmistöillä, heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin valtaväestöllä, vaan heidän elämäänsä leimaa ainainen ulkopuolisuus ja eläminen kahden kulttuurin välissä. Valtaväestö eli valloittajat ovat aikanaan ajaneet heistä heidän kulttuurinsa pois ”pakkosivistämällä” heidät. Seurauksena alkuperäisväestölle ei kuitenkaan olla annettu samoja mahdollisuuksia. He eivät siis saa elää oman kulttuurinsa mukaisesti, mutta he eivät myöskään pääse samoin osaksi amerikkalaista elämää, vaikka kokisivatkin itsensä nykypäivänä amerikkalaisiksi. Monet hahmoista ovatkin tämän seurauksena kääntyneet joko rikoksen tielle, alkoholismiin tai muihin päihteisiin.

Ei enää mitään valottaa myös sitä, miten maa on ollut ennen alkuperäisväestöjen, mutta valkoisten tultua heidät on syrjäytetty. Tämä toistaa valitettavalla kaikkien niiden vähemmistöjen tarinaa, jotka valtakulttuurit ovat aikanaan ajaneet ahtaalle ja sulkeneet nykyaikanakin pois yhtäläisten mahdollisuuksien ääreltä.

Hahmoja yhdistää se, että he ovat kaikki vähäosaisia ja melko eksyksissä nykymaailmassa ja elämissään. Kun heille ei ole tarjottu muuta kuin stereotypioihin perustuva paikka ja malli yhteiskunnassa, he eivät tiedä keitä he ovat: osa tuntee olevansa alkuperäisväestöä, osa taas amerikkalaisia, mutta he eivät ikinä pääse olemaan täysin amerikkalaisia niin kauan kuin heihin suhtaudutaan nimenomaan vähemmistönä tehden heistä stereotyyppisiä oletuksia.

Tämä on osoitus siitä, miten vaikea vähemmistönä voi olla kivuta yhteiskunnassa ja ottaa samaa roolia kuin valtaväestö, sillä sama valtaväestö omilla – sekä tahattomilla että tahallisilla – toimillaan estää sen. Historiaa kaunistellaan ja siitä halutaan ehkä jopa sanoutua irti, mutta samalla sitä pidetään yllä, kun alkuperäisväestöön suhtaudutaan nimenomaan alkuperäisväestönä. Jokaisen pitäisi saada olla yhtäläinen osa yhteiskuntaa sekä elää samalla itsensä näköistä elämää, jos ei satuta toisia tai tuota muille haittaa.

Tähän viittaa myös romaanin nimi Ei enää mitään. Kun alkuperäisväestön luontoon ja maahan keskittyvän elämänpiirin tilalle kasvoi suurkaupunkeja ja pilvenpiirtäjiä, vanhasta kulttuurista ei fyysisesti ole enää mitään jäljellä. Samaten kun alkuperäiskansat on murhattu ja ”pakkosivistetty”, he ovat menettäneet itse otteensa kulttuuriinsa, jota ei edes opeteta koulussa. Täten he ovat juurettomia – heidän kulttuuristaan ei ole jäljellä henkisestikään enää mitään. Näin ollen he ovat eksyksissä, ja tällä on lopulta katastrofaalisia seurauksia.

12 henkilöhahmoa osoittautui melko suureksi määräksi, ja minun oli vaikea pysyä mukana siinä, kuka olikaan kukin. Hahmot muodostavat erinäisten kytkösten kautta kuitenkin pienen verkoston, mutta näitä kytköksiä ei tuoda lukijalle esiin osoitellen, vaan ne pitää itse tarkkaavaisesti huomata ja muistaa. Näin kirja muistutti eräänlaista palapeliä, mikä on viihdyttävää. Myöskään loppu ei tuota selvää lopputulosta tai vapautukset tunnetta lukijalle, vaan lopustakin jää hieman ahdistavat fiilikset. Minulla onkin rakenteesta ja kirjasta kahtalaiset fiilikset, mutta ne kallistuvat kyllä enemmän positiivisen puolelle.

Ei enää mitään on surullista luettavaa, mutta tämä on aihe, josta haluaisin tietää ja ymmärtää vielä enemmän. Tämä kirja keskittyy ene nykyhetkeen, mikä on varmasti tarpeen stereotypioiden karsimiseksi, mutta haluaisin oppia enemmän myös historiasta romaanien kautta – eikä se koske pelkästään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja. Kaikki alkuperäiskulttuurit ovat arvokkaita ja rikkaus, ja haluaisin oppia niistä enemmän, jotta voin ymmärtää globaalin valtakulttuurin historiallisia vaikutuksia paremmin – ja ennen kaikkea, jotta nämä kulttuurit säilyisivät elossa eivätkä hukkuisi enemmistön alle.

Lukuhaasteessa sijoitan Ei enää mitään kohtaan 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Lisäksi se sopisi kohtiin 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana; 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija;  15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää; 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa; 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä; 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja, 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan ja 45. Palkittu esikoisteos.

Tommy Orange: Ei enää mitään. Aula & Co 2020. 329 sivua. Suom. Jussi Korhonen. Alkuteos: There There (2018).