Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Olen aivan häkeltynyt Kazuo Ishiguron taidosta kuvata tylsältäkin vaikuttavaa asiaa niin vetoavin sanankääntein, että ei voi kuin heittäytyä niiden vietäväksi. Alun alkaen voisi ajatella, että vanhan hovimestarin muistelot työnsä merkityksestä, arvokkuuden ajoista ja siitä, ”mitä arvokkuus todella on” olisivat puuduttavaa luettavaa, mutta Ishiguro tuo tapahtumat, sanat ja eleet eloon. Myös Elina kirjoitti Pitkän päivän illasta vuonna 2018.

On 1950-luku. Stevens on toiminut vuosikymmenien ajan arvostetun Darlington Hallin hovimestarina, mutta ajat ovat muuttuneet. Vanha lordi Darlington on vaihtunut amerikkalaiseksi isännäksi herra Faradayksi, joka on muuttanut englantilaiseen kartanoon ja ostanut niin sanotusti ”koko paketin” hovimestareineen. Henkilöstö on kuitenkin vähentynyt ja kartanosta suljetaan alueita, kun vanhat aateliskartanot kuihtuvat ja maailma nykyaikaistuu. Stevensin on vaikea sopeutua Faradayn rentoon tyyliin ja vitsailuun, mutta hän tekee parhaansa palvellakseen uutta isäntäänsä parhaalla mahdollisella tavalla.

Kirjan kimmoke on kirje, jonka Stevens saa Darlington Hallin entiseltä taloudenhoitajalta neiti Kentonilta, joka tosin on nykyään rouva. Stevens tulkitsee kirjettä romaanin mittaan useaan kertaan, ja on lukevinaan neiti Kentonin sanojen takaa halun palata Darlington Halliin, joten Stevens päättää ottaa vähän lomaa ja lainata isäntänsä autoa lähteäkseen pyytämään neiti Kentonia takaisin. Darlington Hall todella tarvitsee yhden työntekijän lisää, sillä Stevens itse on alkanut tehdä virheitä liiallisen työkuorman alla. Matkalla Stevens palaa muistoihinsa Darlington Hallin kulta-ajoista, merkittävistä vieraista ja kansainvälisiin suhteisiin keskittyneistä pitkistä illoista.

Romaanin yhtenä kantavana teemana on arvokkuus. Stevensin työmoraali on suorastaan häkellyttävä. En kerro tässä yksityiskohtia, jotta en spoilaa mitään, mutta sanottakoon, että Stevens ei anna suurtenkaan elämänmullistusten hätkähdyttää tehtäväänsä palvella lordi Darlingtonia ja tämän vieraita. Vajotessaan muistoihinsa Stevens miettii useaan kertaan, mitä tarkoittaa arvokkuus hovimestarin työssä sekä minkälainen vaikutus hyvin hoidetulla illalla voi olla suurten neuvottelujen päätöksiin: Stevensillä ei ole vaikeutta löytää suurempaa merkitystä työnsä takaa.

Valitettavasti Stevens joutuu muistelujensa aikana vähitellen toteamaan, ettei tämä suurempi tarkoitus ole aina se oikea. Stevens kieltäytyy ensin myöntämästä lordi Darlingtonilla olleen natsisympatioita toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta joutuu muistojensa myötä antamaan myöten ajatukselle, etteivät ne ideologiat, joita hän itse tuli lordinsa kautta välillisesti palvelleeksi, välttämättä olleetkaan niitä maailmaa eteenpäin vieviä aatteita, joita hän uskoi niiden olevan. Lukijallekin käy kyllä ilmi, että lordi Darlington ei ehkä niinkään kannattanut natseja, vaan ei ehkä lähinnä ymmärtänyt, mihin oli sotkeutunut korkea-arvoisten vieraiden vetäessä häntä kuin lammasta narussa.

Näin korostuu myös se, miten Stevens on uhrannut elämänsä työlleen ja tietämättään jopa asialle, joka on osoitettu yhdeksi historian kauheimmista ihmisoikeusrikoksista. Stevens on kuitenkin aina osannut pistää tunteensa syrjään, toisin kuin neiti Kenton, jonka kanssa Stevensillä syntyy aika ajoin sanaharkkaa. Molemmilla heistä on korkea työmoraali, mutta Stevens on heistä se, joka osaa pistää tunteensa ja omat mielipiteensä syrjään työstään, joka lopulta on koko hänen elämänsä. Tämä on ajatuksia herättävä asetelma nykypäivänä, jolloin ihmiset pistävät aikaansa ylityötunteihin ja puskevat pitkää päivää: työt hoidetaan ensin, vasta sitten kaikki muu. Tämä on ymmärrettävää, sillä maailma pyörii rahalla ja työllä, mutta Pitkän päivän ilta pysäyttää pohtimaan sitä, miltä elämä näyttäytyy sen ehtoopuolella, kun oman elämänsä on antanut kokonaan jollekulle toiselle.

Rivien välistä tihkuu tukahdutettu haikeus elämättä jäänyttä elämää sekä muunlaisia valintoja kohtaan. Pintaan puskevat myös tukahdetut tunteet Stevensin ja neiti Kentonin välillä: elämä olisi voinut kääntyä toisinkin. Stevens pohtiikin muistojensa keskellä sitä, miten elämässä tulee vastaan vedenjakajia ja käännekohtia, jotka ymmärtää sellaisiksi vasta jälkikäteen. On hetkiä, jolloin askel toiseen suuntaan olisi voinut muuttaa koko elämän suunnan.

Stevens ei kadu, mutta elämän ja uran loppupuoli saavat katsomaan taaksepäin sekä miettimään omaa paikkaansa muuttuneessa ja alati muuttuvassa maailmassa, jossa hovimestarit ovat menneen talven reliikkejä. Samalla hän kuitenkin pyrkii katsomaan eteenpäin ja olemaan itselleen armollinen. Haikeus on kuitenkin osa elettyä elämää: meillä kaikilla on polkuja, jotka jäävät kulkematta, kun elettävänä on vain tämä yksi elämä.

Romaanin nimi Pitkän päivän ilta viittaakin upealla tavalla useampaan asiaan. Arjen tasolla Stevens on uhrannut monet elämänsä pitkät päivät ja niidet illat isäntänsä ja tämän vieraiden palvelemiseen kaikella arvokkuudellaan. Koko yhteiskunnan tasolla aristokraattinen yhteiskunta on hiipumassa mailleen. Kolmanneksi (ja mielestäni kaikkein tärkeimmin) yksilön tasolla Stevens elää kirjassa elämänsä iltaruskoa, jolloin pitkä elämä on jo takana, mutta jäljellä on kuitenkin ilta ja sen tuomat uudet mahdollisuudet.

 "-- monille ihmisille ilta on päivän parasta aikaa. Ehkä miehen neuvossa on järkeä - ehkä minun pitäisi lakata katsomasta niin usein taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi?"

Ishiguron kieli on elävää. Lukija todella pääsee sisälle Stevensin mielenmaisemaan ja arvokkuuden maailmaan, jota kerronta peilaa pilkulleen. Myös dialogi huokuu Stevensin pidättynyttä ammattimaisuutta ja ajan henkeä. Romaani ei ole Downton Abbey saippuaoopperakäänteineen, mutta itse asiassa sarjan tuntemus auttoi myös asettumaan Ishgiuron maalaamaan maailmaan – ja toki Pitkän päivän illan julkaisuaikaan maineessa oli Downton Abbeyn edeltäjä Kahden kerroksen väkeä.

Kaiken kaikkiaan Pitkän päivän ilta on huikea katsaus aristokratian menneisiin päiviin sekä elettyyn elämään. Se muistuttaa meille kaikille iästä riippumatta, että menneisyyttään on syytä tarkastella armollisesti ja että kannattaa katsella toiveikkaasti niihin päiviin, joita vielä on jäljellä.

Lukuhaasteessa sijoitan Pitkän päivän illan kohtaan 47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun (vastinpari Naomi Ishiguron Escape Routes). Lisäksi se sopisi kohtiin 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti; 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä; 16. Kirjan luvuilla on nimet ja 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta. Tammi 1994 (1990). 282 sivua. Suom. Helene Bützow. Alkuteos: The Remains of the Day (1989)