Paljon melua kirjoista

Tässä mainio teos kesälomalle laiturin nokkaan luettavaksi. Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu teos Olive Kitteridge kietoo hiljalleen kuvaa päähenkilönsä elämästä monen muun ihmisen kautta. Teos on enemmänkin novellikokoelma kuin romaani, mutta silti se kertoo niin tarkasti päähenkilöstään, ettei voi kuin ihailla tätä kerrontaratkaisua. Joissakin kirjan kappaleissa kun Olive itse on pääosassa kertojana, mutta toisissa taas hänet mainitaan yhdessä sivulauseessa. Silti romaani onnistuu luomaan eheän kuvan sekä Olivesta että mainelaisen pikkukaupungin elämästä. Olive Kitteridge on eläkkeelle jäänyt pelätty yläkoulun matematiikan opettaja pienessä Crosbyn rannikkokaupungissa Mainessa. Hän on apteekkari Henryn vaimo. Heillä on yksi poika, Christopher, joka menee naimisiin naisen kanssa, jota Olive ei voi sietää. Pian he jo ovat jo muuttaneet toiselle puolelle maata. Siinä oikeastaan tärkeimmät. Ei tällä teoksella ole sellaista juonta, jonka voisi vain seikkaperäisesti kertoa vaan se vain

Gun Island yhdistelee Intian mytologiaa sekä nykyajan maahanmuuton ja ilmastonmuutoksen teemoja. Se on kiinnostava ympäri maailma matkaava teos, joka vei alkumetreillä minut mukaansa mutta jonka tenho hiipui loppua kohden. Intialaissyntyinen Deen on harvinaisten kirjojen myyjä New Yorkissa. Hänen elämänsä kokee käänteen, kun hän Intian-lomallaan saa perhetututultaan pyynnön käydä katsomassa Sundarbarin viidakon kätköihin unohtunutta temppeliä, joka on omistettu Gun Merchantille (”asekauppiaalle”). Deen on perehtynyt Intian taruihin ja siksi tämä uusi tarina vetää häntä puoleensa, vaikka hän onkin vastahakoinen. Temppelillä häntä opastaa nuori Tipu, joka on Deenin uuden ihastuksen Piyan suojatti ja kertoo salaisena työnään edistävänsä ihmiskauppaa ja ihmisten kuljetusta. Temppelillä kuitenkin myös Tipun elämä saa käänteen, sillä häntä puraisee kobra, minkä seurauksena hän alkaa saada näkyjä ja hallusinaatioita. Gun Merchantin tarina kietoutuu käärmejumalattareen, jota kauppi

Aurinko oli laskenut, mutta nyt kesäkuussa ei pimeästä kannattanut puhua. Yö oli kalpea ja unelmoiva ja täynnä taikuutta. Mikä sopisikaan paremmin juhannuslukemiseksi kuin Tove Janssonin ihana Muumikirja Vaarallinen juhannus? Muumit ovat joutuneet tulvan takia Muumitalon katolle ja he pelastautuvat ohitse ajelehtivaan  teatteriin. Romaaniin mahtuu niin vauhtia kuin vaarallisia tilanteita sekä ihanaa keskikesän kuvausta unohtamatta tietenkään Janssonin kauniita kuvituksia. Aion lukea tämän kirjan jatkossa aina juhannuksena! Olen lukenut vain muutaman Muumikirjan (tämä oli varmaan vasta neljäs tai viides), vaikka kaikki kirjat löytyvätkin hyllystäni ja olen niistä myös pitänyt. Olemme myös molemmat bloganneet muista Janssonin kirjoista aiemmin, mutta tämä on myös ensimmäinen esitelty Muumikirja täällä blogissa. Täytyy siis selvästi lukea loputkin Muumiteokset! Muumipappa ja meri tuli luettua tuossa keväällä ja siitäkin on tarkoitus kirjoitella blogiin, mutta ensin tämä ajankohtaan sopiva

Enpä ole ikinä kuunnellut äänikirjaa näin vauhdilla loppuun. Elena Ferranten Napoli -sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni lähti alkuun tahmeasti, mutta sen jälkeen tempaisi minut sellaiseen vauhtiin, etten voinut olla ihastumatta tähän helposti soljuvaan ja oivaltavaan kerrontaan ja hahmokuvaukseen. Napoli -sarjahan oli vuosia sitten melkoinen trendi, johon olen itse hypännyt nyt aika jälkijunassa. Loistava ystäväni kuvaa minä-kertoja Elenan ja hänen parhaan ystävänsä Lilan lapsuutta ja nuoruutta 1950-luvun köyhässä italialaislähiössä. Elena kertoo ystävysten tarinaa myöhemmin elämässään iän tuomin viisain silmin, mutta lapsuuden ja nuoruuden kipuilut kuvataan silti hienosti lapsenomaisesti mutta elämänkokemuksen tuoman viisauden värittämänä. Elena ja Lila molemmat ovat nokkelia ja älykkäitä tyttöjä, joilla voisi olla loistava tulevaisuus edessään. Elena ihailee lapsesta saakka pelotonta ja omaperäistä Lilaa silmittömästi ja seurailee tämän jalanjälkiä rakkauden ja kat