Paljon melua kirjoista

  Vielä on kesää jäljellä – ainakin tänään oli. Helsingissä on ollut kaunis aurinkoinen ja kesäisen lämpöinen päivä, joten Tove Janssonin Kesäkirja sopii aivan hyvin tämän päivän postaukseen. Kenties huomenna alkava syyskuu tuo mukanaan viileneviä syysiltoja, jolloin voi käpertyä sohvannurkkaan teekupin kanssa kynttilöiden valossa lueskelemaan. Syksy onkin itselleni se mieluisin vuodenaika, mutta Janssonin maalailema kesä on ihanan nostalginen ja raikas myös. Varmasti kaikki suomalaiset, jotka ovat ikinä käyneet millään mökillä, voivat jollain tapaa samastua Janssonin Kesäkirjan maisemiin ja tunnelmaan. Kesäkirja kertoo Sophiasta, joka viettää kesäänsä isoäidin ja isän kanssa saaristomökillä. Välillä joku tulee kylään, kerran käydään naapurissa, soudellaan, tutkitaan lähellä olevaa luontoa, telttaillaan, katsellaan merta ja sen elämää, keskustellaan kaikesta ja nautitaan kesästä. Eräänä kesänä on kova myrsky, ja se kesä aina muistetaan siitä myrskystä. Lopulta aina tulee elokuu, ja

Noituri -sarjan kuudennessa osassa palataan takaisin sarjan alkuosan veikeämpiin tunnelmiin ja tutustutaan Geraltin seikkailuihin. Ilahduin todella tästä paluusta takaisin ja pois varsinaisen saagan intensiivisyydestä, vaikka pidin siitäkin. En tosin muista kunnolla sarjan alkupäätä, mutta muistikuvieni mukaan Myrskykausi ei aivan yllä alun novellikokoelmien tasolle, mutta kyllä se siitä huolimatta toimii. Myrskykausi on itsenäisen ja eheän romaanin sekä alun novellikokoelmien välimuoto. Tarinan punainen lanka on Geraltin ryöstetyt miekat, jotka sitovat romaania löyhästi yhteen. Jäljittäessään miekkojaan Geralt kohtaa erilaisia seikkailuja, jotka eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Yksi seikkailusta on auttaa velhojen yhteisöä hankiutumaan eroon demonista, joka riivaa lähiseutuja. Geralt on kuitenkin alun alkaenkin haluton ottamaan osaa velhojen vehkeilyihin ja veljeilyihin, ja seikkailun opetus ei juuri paranna hänen kuvaansa mokomasta veljeskunnasta. Samalla hän pääse

Jenny Colganin Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja on itsenäinen jatko-osa romaanille Uusia lukuja ja onnellisia loppuja , josta kirjoitimme Hannan kanssa yhdessä viime vuoden lopussa, kun satuimme kuuntelemaan molemmat sitä äänikirjana samoihin aikoihin. Tällä kertaa luin Colgania ihan paperisena tuotteena, mutta samaa fiilistä tässäkin kirjassa oli. Uskon, että tämäkin olisi voinut toimia myös äänikirjana ihan mainiosti. Raikkaita tuulia ei kerro ainoastaan Ninasta, joka oli pääroolissa aiemmassa romaanissa vaan tämän kirjan päähenkilö on Zoe, Lontoossa asuva yksinhuoltajaäiti. Zoella ei ole helppoa – hän asuu nelivuotiaan poikansa Harin kanssa pienessä asunnossa Lontoon esikaupungissa, matkustaa metrolla työpaikalleen hienoon päiväkotiin ja yrittää saada omaa poikaansa puhumaan. Poika kun ei ole vielä tähän mennessä sanonut sanaakaan. Harin isä Jaz ei välitä kantaa vastuuta pojastaan vaan ilmestyy aina paikalle silloin tällöin ja muuten hän yrittää viritellä dj:n uraa pitkin ja

Lankesinpa minäkin Bridgertonin houkuttelevaan maailmaan. Olen lukenut nyt kolme osaa, mutta kirjoitan vasta nyt ensimmäisestä Salainen sopimus – ja voin sanoa, että se on tähän mennessä sarjasta inhokkini. Kirjoitus ja hahmokuvaukset (ja -kehitys) ovat kömpelöitä ja jopa turhauttavia. Jokin tässä kuitenkin vetoaa ja katsoin perään tv-sarjankin. Olen oikeastaan hieman hämmentynyt Bridgertonin tenhosta: kirja- ja tv-sarja ovat kummatkin jopa aika tyhjänpäiväisiä eivätkä edes kovin hyviä, mutta jokin tuossa maailmassa vetoaa. Elina kirjoitti juonesta jo aiemmin tänä vuonna, mutta tiivistyksenä: Bridgerton -sarja keskittyy jokaisessa kirjassa yhteen sisarukseen kerrallaan Bridgertonin sisaruskatraasta 1800-luvulla. Salaisessa sopimuksessa neljäs sisaruksista Daphne yrittää löytää itselleen sulhasta, mutta vanhemmat veljet pelottelevat ehdokkaat pois – kunnes kuvioihin astuu vanhimman veljen Anthonyn ystävä Simon, joka sopivasti on tuore herttua. Simonilla on omat taakkansa

Kirjan Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on ydinviesti ja oikeastaan koko sisältö onkin nimeen tiivistetty. Tästä sekä kirjan lyhyydestä johtuen siitä ei ole paljoa sanottavaa, mutta sehän ei haittaa, sillä pyrin muutenkin kirjoittamaan vähän tiiviimmin – ainakin välillä. Tuomisen kirja kertoo juurikin siitä, mitä sen nimessä sanotaan: hän luotaa siinä itse omia ajatuksiaan ja sitä, kuinka meidän kaikkien – hänen itsensä mukaan luettuna – tulisi osata suhtautua elämään rennommin. Kävi miten kävi, asiat ovat ihan hyvin tai ainakin voivat olla hyvin. Kaikki on asenteesta kiinni, sillä meille jokaiselle sattuu kaikenlaista ja voimme joko voivotella sitä tai kohdata sen hyväksyen sen hyvine ja huonoine puolineen. Tätä samaa ajatusta sitten pyöritellään puolelta ja toiselta. Kirja on lyhyt, mutta siitä huolimatta tämä ajatus käy lopulta vähän puuduttavaksi, kun tuntuu ettei siitä edetä mihinkään. Eikä siitä ehkä tarvitsekaan edetä. Tuli kuitenkin enemmän sellainen ol