Aleksandr Manzos: Pelattu elämä

 Pelattu elämä on ensimmäinen kirja, jonka luen Mazosilta, vaikka hänen monet aiemmatkin kirjansa ovat kutkuttaneet. En aivan täysin edes tiennyt mihin tartun, sillä tuli pienenä yllätyksenä, että Pelattu elämä onkin niin omakohtainen teos, vaikka Manzos kuljettaakin hyvin mukana myös yleistä analyysia. Mutta tietyssä mielessä koen, että aloitin väärästä kirjasta: lukemalla henkilökohtaisiakin asioita kirjoittajasta, jonka aiemmat teoksetkaan eivät ole vielä tuttua muuten kuin Pelit-lehden sivuilta.

Manzos on Pelit-lehden pitkäaikainen avustaja ja kirjoittanut monta kirjaa, jotka käsittelevät pelejä. Manzosilla on tietämykseni mukaan – vaikka en hänen muita kirjojaan ole lukenutkaan – tavallista syväluotaavampi ja filosofisempi ote peleihin kuin toisilla. Mitä muuta voisikaan ajatella, joka on kirjoittanut kirjan siitä, miten pelit heijastelevat maailman suuria kysymyksiä (Pelien äärettömät maailmat). Ja sehän iskee suoraan tällaiseen pohdiskelijaan, joka näkee peleissä kirjojen tapaan muutakin kuin viihdettä (vaikka sitäkin on tarjolla runsaskätisesti) vaan myös mahdollisuuksia käsitellä ja luodata asioita. Mutta kuinkas muutenkaan, myös Manzos on opiskellut kirjallisuustiedettä. 😋

Samasta asiasta on pitkälti kyse Pelatussa elämässä. Siinä Manzos käy oman elämänsä oivallusten kautta läpi sitä, miten pelit ovat muovanneet hänestä sen ihmisen, joka hän on tänä päivänä. Ehkä silmiä avaavin ja koskettavin oli kuvaus oman sukupuoli-identiteetin käsittelystä sekä perinteisten maskuliinisten mallien purkamisesta pelien hahmovalinnan kautta: miten tällainen pieneltä vaikuttava valinta voi tarjota ihmiselle elämän myötä oivalluksia siitä, kuka hän on. Ja tätä kaikkea kunnioittaen tulen tässä itse samalla luodanneeksi omia ajatuksiani Manzosin esittelemistä aiheista, sillä en muista suoraan kaikkea Manzosin kirjoittamaa.

On nimittäin monia, jotka pelaavat vastakkaisella sukupuolella ja sitten niitä, jotka pelaavat aina omalla sukupuolellaan. Jos pelaa vastakkaisella sukupuolella (ja on cis-hetero), sitä saattaa tehdä jonkinasteisista viehtymyksellisistä syistä. Jos pelaa omalla sukupuolellaan (ja on cis), hakee kenties samaistumista. Ja jos pelaa vastakkaisella sukupuolella ja koskee samaistumisen tunteita, se voi kertoa ihmiselle itsestä jotain.

Kiinnostavaa on myös Manzosin pohdinta avatareista. Avatar on pelihahmo, jolla pelaaja pelaa ja tekee pelissä tiettyjä päätöksiä. Aina avataria ei voi valita, vaan se tulee tarinan mukaan annettuna (kuten Geralt Witcherissä), ja joskus puolestaan voi (kuten Skyrimissä). Avatar voi kuitenkin olla pelaajan ilmentymä virtuaalimaailmassa, vaikka hahmoa ei voisi itse valita: päätät nimittäin itse, miten pelaat, mitä aseita valitset, hiivitkö vihollisten ohi vai käytkö kaikkien kimppuun, oletko sovitteleva vai ärhäkkä… Avatar voi tarjota vapautusta, mutta se voi myös olla väylä elää ja hakea omia arvojaan

Lisäksi Manzos kirjoittaa flow-tilasta sekä pelimaailman portinvartijuudesta ja ns. huononkin maineen saaneesta gamer-kulttuurista. Flow-tilasta Manzos puhuu lähinnä puhuessaan peleistä, joissa ei tarvitse olla suurta tarinaa, vaan itse tekeminen on pääasia ja siihen voi unohtua tuntikausiksi. Se voi rentouttaa. Gamer-kulttuuri viittaa puolestaan (nais)vihamieliseen pelaajakulttuuriin, jossa maskuliiniset arvot jylläävät. Kuten kaikessa kulttuurissa ja viihteessä, joka on aiemmin ollut pienemmän porukan juttu ja levinnyt massoille, myös peleissä osa ihmisistä asettaa itsensä ylempään asemaan siihen nähden: he ”päättävät”, mikä heidän mielestään oikeaa pelaamista ja pistävät muita alas.

Auta armias jos joku pelaa vain satunnaisesti, koska tekee elämässään monia muitakin asioita – kuten lukee kirjoja. Itse olen ainakin huomannut, että lukeminen syö aikaa pelaamiselta ja päinvastoin, ja kipuilen tasapainon löytämisessä. Monet pelit kuitenkin vaativat niin paljon aikaa läpipelaamiseen, että ehdin samassa ajassa holahtaa useampaan maailmaan kirjojen kautta. Sitä molemmat minulle edustavat: toisenlaisen maailman kokemista. Onneksi on myös lyhyempiä, ihastuttavia indie-pelejä pitkiä pelikokemuksia tasapainottamaan.

Pelattu elämä tarjoaa siis paljon monenlaista pohdittavaa, ja se tarjosi minulle cis-ihmisenä mielenkiintoista näkymää myös ei-binääriseen maailmaan. Se ei myöskään vaadin minkäänlaista pelitietoutta, jotta sitä voi lukea ja ymmärtää, mutta toki kiinnostus peleistä avittaa asia tai voi tuoda samaistumisen kohteita.

Haasteelliseksi koin kirjassa puolestaan sen sirpaleisuuden – tai ehkä pikemminkin sen, että se ei täyttänyt kaikkea pohdiskelun- ja tiedonjanoani. Manzos käsittelee toki niitä alueita, joissa pelit ovat rakentaneet hänen identiteettiään – välillä tosiaan riipaisevan ja ihailtavan omakohtaisesti. Mutta näiltä osin tämä kiinnostava aihe tuntuu jäävähän vähän pintaraapaisuksi: kaikkia syitä ja pelien tarjoa identiteetin rakennuspalikoita teos ei siis kata. Ja niistä olisin halunnut kuulla vielä lisää.

Lukuhaasteessa Pelattu elämä sopii kohtiin 29. Kirjassa on minä-kertoja; 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa; 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä; 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan ja 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Aleksandr Manzos: Pelattu elämä. Miten pelit tekivät minusta minut. Shildts  & Söderströms 2023. 205 sivua.