J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

 

Siinä se sitten oli. Kuoleman varjelusten eli Harry Potterin viimeisen osan loppuun saattamisesta on kylläkin ehtinyt vierähtää jo reilummin yli kuukausi, mutta haikeus sarjan päättymisestä tuli kuitenkin jäädäkseen. Hurahdus Tylypahkaan oli nimittäin niin valtaisa, että siitä ei ihan helposti päästäkään irti. Fanficit ovat kuitenkin tarjonneet lohtua – vaikka niistäkin sain yhden pitkän, erittäin hyvän ficin juuri loppuun ja siitäkin jäi lopulta tyhjä fiilis. Se on se hinta, joka elämän hyvistä kokemuksista on maksettava: niiden jälkeen mikään muu ei hetkeen tunnu ihan yhtä värikkäältä kuin aiemmin.

Kuoleman varjeluksissa Harry, Hermione ja Ron eivät palaa Tylypahkaan, vaan lähtevät etsimään hirnyrkkejä: taikavoimaisia esineitä, joihin Voldemort on kätkenyt paloja sielustaan (tämä on pimeän taikuudenkin saralla sitä mustinta magiaa). Kolmikko ei kuitenkaan tiedä lainkaan, missä puuttuvat hirnyrkit ovat, mitä ne ovat tai miten ne tuhotaan. Heillä on vain yksi johtolanka, ja sekin vain arvailua. Kunnes paluu Siriuksen lapsuudenkotiin Kalmanhanaukiolle – jonka Harry on saanut perintönä – tarjoaa heille vinkin. Valitettavasti moni asia ehtii mennä tässäkin välissä mönkään, mutta matka etenee.

Seikkailunsa varrella trio oppii paitsi hirnyrkeistä myös ns. kolmesta kuoleman varjeluksesta: mahtavasta seljasauvasta, näkymättömyysviitasta ja kivestä, jolla voidaan herättää kuolleita. Legendan mukaan ihmisestä, jolla on nämä kaikki kolme hallussaan, tulee kuoleman herra. Kuinkas ollakaan, myös Voldemort etsii tuota mahtavaa taikasauvaa, jolla hän voisi päihittää Harryn lopulta kertakaikkisesti. Ja kuten arvata saattaa, Kuoleman varjeluksissa Harry ja Voldemort totta tosiaan ottavat toisistaan mittaa vielä viimeisen kerran.

Kuoleman varjelukset on Pottereista vähiten suosikkini. Tämä johtuu osittain varmaankin vain siitä, että kyseessä on viimeinen osa ja sarja on haikea lopettaa. Lisäksi viimeiseltä osalta odottanee aina vähän liikoja. Tylypahka-kuvaukset ovat myös Potterien parasta antia, joten Kuoleman varjeluksilla ei ole tässä mielessä paljoa annettavaa, sillä Tylypahkaan palataan vasta ihan lopussa.

Juonenkuljetus on myös hidasta kuin mikä, sillä tosi pitkään ei tapahdu juuri mitään ja sitten, kun päästään Tylypahkaan, tapahtuu paljon kerralla. Tämä hitaus ei kuitenkaan vaivannut tällä kertaa niin paljon kuin muistan sen vaivanneen vuosia sitten. Tylypahkassa jälleennäkemisten riemu on samaan aikaan elähdyttävä hitauden jälkeen, mutta vauhti on suorastaan myös sekava. Toisaalta tämä kaikki heijastelee sitä, miltä seikkailu varmasti tuntuu Harryn, Ronin ja Hermionen näkökulmasta: alun turhauttava hitaus ja lopulta taistelun kaoottisuus. Kerronnan tahdin voi siis ajatella noudattelevan tapahtumien tahtia.

Kuoleman varjelusten suurin haittapuoli on kuitenkin se, että se on mielestäni ”liian eeppinen”. Siitä on aina tullut se tunne, että Rowling yrittää viedä Potterit jollekin uudelle tasolle ja tehdä niistä jotain suurempaa kuin ne ovat, mikä johtuu pääasiassa kuoleman varjeluksien legendasta. Tämä oikeastaan vähän rikkoo Potterien alkuperäistä tunnelmaa, mistä en itse pidä – kun alkuperäinenkin meininki oli mielestäni oikein riittävää.  Minulle on jäänyt suoraan sanoen aina vähän epäselväksi, mitä hyötyä koko kuoleman varjeluksista oli: sama tarina olisi saatu kerrottua ilman tällaista sisäkkäistä tarinaa/legendaa ja ylimääräistä tarinatasoa.

Olen myös yksi niistä ihmisistä, jotka eivät pidä kirjan epilogista. Siinä kun hypätään tarpeettomasti ajassa vuosia eteenpäin. Tavallaan se on ihan jees ja kiva katsaus sodan selviytyjien tulevaisuuteen, mutta ilman sitäkin olisi pärjätty. Tylypahkan taistelun jälkeinen kohtaus olisi ollut mielestäni voimakkaampi lopetus.

Kaikesta valituksestani huolimatta Kuoleman varjelukset ei kuitenkaan ole missään nimessä huono – se ei vain ole aivan yhtä hyvä kuin edeltävät osat.

Vielä loppuakin kohden hahmoista paljastuu uusia puolia

Kolmikon seikkailu ei ole mikään hupimatka: he yöpyvät teltassa ympäri metsiä ja joutuvat pysymään jatkuvasti liikkeellä, jotta eivät jäisi kiinni. Kuolonsyöjät ovat nimittäin soluttautuneet niin laajalle taikaministeriöön, että Harry on etsintäkuulutettu. Luksus on kaukana, kun ruuastakin on pulaa: väsymys, nälkä sekä pahaenteinen medaljonki (en paljasta siitä tässä enempää), jota he kaikki kantavat vuorotellen kaulassaan, saavat vähän kaikki huonolle tuulelle. Ystävyssuhteet ovat siis koetuksella ja ottavat osumaa, mutta loppupeleissä ystävyys vie kuitenkin voiton. Potterit ovatkin ennen kaikkea tarinoita ystävyyden voimasta. En voi oikeastaan itse sanoa ikinä kokeneeni niin syvää ystävyyttä tai ystäväporukkaa kuin Pottereissa, mutta niinhän se taitaa olla, että sodassa ja katastrofeissa ystävyyden voima lopulta vasta mitataan.

Kuoleman varjeluksissa esitellään vielä sivumennen ”uusi” hahmo eli Siriuksen veli Regulus Musta, jonka menneisyydestä olisin mielelläni kuullut vähän enemmän. Varsinkin kun hän liittyy nimenomaan kelmien aikaan ja maailman historiaan. Reguluksen ja Siriuksen monimutkaista veljessuhdetta käsitellään kuitenkin osassa fanficeistä, joita luen.

Remus on puolestaan mennyt naimisiin Tonksin kanssa, mikä on mielestäni epäuskottava ja täysin puskista tullut kehitys, josta ei lopulta ollut mitään hyötyäkään – huomioiden kirjan lopetuksen. Olisin itse keksinyt Remukselle monta kiinnostavampaa ja mielestäni uskottavampaakin kohtaloa. Toisaalta pidän siitä, että erityisestä Kuoleman varjeluksissa Harry ja Remus muodostavat lopulta selkeästi läheisemmän suhteen. Ovathan molemmat menettäneet paljon samoja ihmisiä – ja olihan Remus itse asiassa Harryn elämässä konkreettisesti pidempään kuin Sirius. Remus oli heti Azkabanin vangista lähtien mielestäni selkeä turvahahmo Harrylle, ja olin pettynyt, ettei tätä suhdetta lähennetty jo aiemmin.

Kuoleman varjelukset on myös hieno osoitus Nevillen loistavasta hahmokehityksestä. Miten kömpelöstä ja arasta pojasta voi kasvaa lojaali, pelkäämätön ja oikeudentuntoinen mies, joka tekee luonteenlujuudellaan kunniaa aiemmassa sodassa vahingoittuneille vanhemmilleen. Myös Nevillen isoäiti osoittautuu ihan mahtavaksi siinä pienessä vilauksessa, joka hänestä saadaan: iän ei tarvitse seistä sisun tiellä.

Kirjassa tekee myös paluun Feeniksin killasta tuttu kotitonttu Oljo, josta paljastuu uusi puoli: kun hänelle osoitetaan vähän kiltteyttä, hänestä tulee ystävällinen ja uskollinen palvelija. Tavallaan tämä on hellyttävää, mutta toisaalta muutos tapahtuu liian helposti. Kirjan lopussa muuten myös kotitontut liittyvät Tylypahkan taisteluun, ja pakko ihmetellä, miksi he hutkivat hyökkääjiä kattiloilla, kun aiemmissa kirjoissa heidän taikuutensa on esitelty merkittävän vahvaksi oman kotinsa ja isäntiensä puolustamisessa.

Enpä ole muuten aiemmin tainnut kirjoittaa siitä, miten hämmentävä koko kotitonttukuvio on. Olentoja, jotka on käytännössä pakotettu orjuuteen – aika kuvottavaa. Eniten hämmästyttää kuitenkin, että Hermione on hahmoista ainoa, joka yrittää edistää kotitonttujen vapauttamista. Muut ovat vain sitä mieltä, että kotitontuthan haluavat palvella. Eikös niiden pitäisi siitä huolimatta antaa palvella omasta tahdostaan eikä siten, että ne joutuvat rankaisemaan itseään aina, kun toimivat isäntiään ja emäntiään vastaan? Tämä olentoryhmä olisi nykypäivänä kirjoitettu ehkä aika toisin. Tai en tiedä – ehkä fantasiamaailma antaa vapautuksen?

Suurin hahmopaljastus Kuoleman varjeluksissa liittyy kuitenkin Dumbledoreen, joka ei olekaan aina ollut aivan yhtä hyvis kuin on oletettu, vaan hän oli nuoruudessaan ystävystynyt pahuuden velho Grindewaldin kanssa. Nuorina miehinä parivaljakko haaveili maailmasta, jossa taikaväki hallitsisi ”yhteisen hyvän puolesta” – mutta myöhemmin Dumblodore itse asiassa päihittää Grindewaldin. Tulee myös viitteitä siitä, että Dumbledore on säästellyt Harrya ikään kuin pelinappulana sodassa Voldemortia vastaan, mutta samalla hän ristiriitaisesti välittää Harrysta kuin omasta pojastaan. Sodassahan jokaisen on tehtävä uhrauksia – jälleen ”yhteisen hyvän puolesta”.

Vaikka nämä kaikki paljastukset ovat tehneetkin loven siihen, miten ajattelen Dumbledoresta – yhdestä suosikkihahmostani – pidän tätä kuitenkin moniulotteisena ja inhimillisenä ratkaisuna tässä hahmokuvauksessa. Kaikki ei ole niin mustavalkoista – ihmiset kaikista vähiten.

Millaista oli palata Tylypahkaan vuosien jälkeen?

Paluu Tylypahkaan oli enemmän kuin olin saattanut odottaa. Kun lukukertojen välissä on näin monta vuotta, moni asia oli ehtinyt jo unohtua, mikä lisäsi lukukokemukssen intensiivisyyttä – ryyditettynä sydämen sykähdyksillä kohdissa, jotka olivat minulle tärkeitä silloin ja ovat yhä. Kohtia, joita löytyi erityisesti Viisasten kivestä, Azkabanin vangista ja Feeniksin killasta. Tällä uudella lukukerralla tulin huomanneeksi, että Feeniksin kilta – jota luulin aina inhonneeni sen lopetuksen vuoksi – onkin oikeastaan ollut minulle aina tärkeämpi kuin tajusinkaan.

Aiempiin lukukertoihin verrattuna tällä kertaa tuli kiinnitettyä enemmän huomiota hahmojen psykologiaan. Kuten ylempänä kirjoitinkin, Nevillen kehitys kiinnitti huomiota tavalla, jolla se ei pistänyt silmään aiemmin. Kalkaros oli puolestaan aikanaan hahmona yksi suosikeistani, mutta tällä kertaa en pitänyt hänestä samalla tavalla: hän on monitahoinen hahmo, joka ehtii yllättää sarjan aikana monta kertaa, mutta hän on myös todella ilkeä ja lisäksi loppupaljastus hänen hahmostaan vähensi mielestäni hahmon monisyistä luonnetta. En pitänyt rakkauskuviosta juurikaan.

Lempihahmoinani pysyivät sen sijaan Remus Lupin, Dumbledore, Sirius Musta ja uutena mukaan hyppäsi Hermione. Erityisesti Siriuksen hahmoa tulin analysoineeksi tällä kertaa enemmän: hahmon traagisuus, turhautuminen Feeniksin killassa, kahtiajakoinen suhde Harryyn ja 12 vuotta ilman minkäänlaista ihmiskontaktia pistivät miettimään uudella tavalla. Remuksen hahmossa tulin puolestani pohtineeksi aiempaakin enemmän hänen yksinäistä kohtaloaan.

Kuten miltei jokaisen osan kohdalla tulin hehkuttaneeksi, Jaana Kaparin käännökset ovat aivan mahtavat. Harvoin suomenkielinen käännös tekee yhtä paljon kunniaa lähdemateriaalilleen. Ja vaikka en Rowlingin nykyisiä juttuja allekirjoitakaan, se on (valitettavasti) sanottava, että kirjoittaa hän osaa: tarinat kulkevat todella sujuvasti, mukana on luontevaa huumoria ja dialogia, ja tärkeät elementit esitellään sujuvasti. Kirjoissa on muutamia asioita, jotka eivät ihan istu nykypäivään, kuten epämiellyttävän ulkonäön liittäminen epämieluisiin hahmoihin, kotitonttujen asema ja sarjan heteronormatiivisuus.

Näitä ja muita ”vikoja” fanit ovat sen sijaan lähteneet korjaamaan fanficeissä, joissa tasa-arvo, erilaiset taustat, seksuaalisuudet ja kansalaisuudet loistavat. Potterit ovatkin fanficien aarreaitta, ja on mielestäni maailmassa aivan erityisenlainen ilmiö, että fanit ovat ottaneet jonkin maailman näin omakseen ja vieneet sen pois pelkästään kirjailijan vallasta. Pottereissa on riittävästi rivien välejä, tyhjää tilaa, rakoja ja historiaa, jotta siitä voi itse kukin löytää mielikuvitukselleen tekemistä. Kirjoitinkin juuri fanficeistä oman postauksensa.

Valehtelisin, jos väittäisin, etteivät Potterit olisi olleet merkittävä tekijä oman identiteettini rakentumisessa murrosiästä eteenpäin. Osittain niiden kautta löysin myös LotRit ja muun fantasian, ja tämä kaikki näkyy elämässäni yhä. Tästä syystä on myös niin vihastuttavaa ja surullista huomata, että näin tärkeiden kirjojen kirjailija on osoittanut, että hänen arvonsa ovat tietyiltä osin aivan eri maailmasta kuin minun. Toisaalta – en ole ikinä ollut kiinnostunut kirjailijoista vaan heidän teoksistaan, joten en myöskään ikinä ole fanittanut Rowlingia itseään.

Olihan tämä paluu Tylypahkaan siis melkoinen matka, ja aivot eivät ole vieläkään kunnolla palautuneet Potter-huumasta. Minkä tahansa sarjan päättyminen jättää sisälle tyhjän olon, ja siten enemmän, kun kyseessä on kirjasarja, joka on määrittänyt omaa elämää niinkin paljon kuin Potterit ovat. Seuraavaan lukukertaan en kyllä odottele 15 vuotta, vaan luen nämä varmasti nopeammin uudelleen. Ehkä seuraavan kerran tartun englanninkielisiin laitoksiin, jotta kokemus pysyy vähän vaihtelevana.

Aiemmin olen lukenut: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki, Liekehtivä pikari, Feeniksin kilta ja Puoliverinen prinssi

Lue Elinan analyysi Kuoleman varjeluksista 

Helmetin lukuhaasteessa 2023 Harry Potter ja kuoleman varjelukset sopii kohtiin 5. Kirjassa ollaan maan alla; 15. Kirjan nimessä on ja-sana; 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä; 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi; 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan; 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa; 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan ja 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset. Tammi 2008. 828 sivua. Suom. Jaana Kapari-Jatta. Alkuteos: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007).