J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

 Puoliveristä prinssiä lukiessa alkoi haikeus jo hiipiä puseroon, sillä onhan kyseessä Pottereiden kuudes eli tokavika osa ja lukukokemus lähestyi vääjäämättä loppuaan. Osat 1–5 olivat ennen fanitukseni suurinta ydintä, sillä ne ilmestyivät juuri niihin aikoihin, kun hurahdukseni oli kuumimmillaan. Puoliverisen prinssin tullessa painosta ulos olin toki yhä fani, mutta suhde sarjaan oli maallistunut jo jonkin verran. Tästä syystä suhde Puoliveriseen prinssiin on aina ollut hieman etäinen.

Tällä(kin) lukukerralla kyllä pidin Puoliverisestä prinssistä ja ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Tässä osassa nimittäin paljastuu niin monia asioita ja useat seikat saavat selityksensä. Toisaalta juuri tämä puoli toi kirjaan ”tämä on lopun alkua” -fiiliksen, jonka vuoksi rupesin vähän hidastelemaan lukemisessa ja siirryin lukemaan fanficejä (joihin hurahdin Azkabanin vangin tienoilla) yhä ahkerammin ihan vain koko lukukokemusta pitkittääkseni.

Puoliverisessä prinssissä Harry ja kumppanit palaavat kuudenneksi eli toiseksiviimeiseksi vuodekseen Tylypahkaan. Henkilöstössä tapahtuu hämmentäviä muutoksia, kun entinen liemiopettaja Kalkaros siirtyykin pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi – tehtävään, jota hän on havitellut vuosia mutta jonka Dumbledore on häneltä kieltänyt Kalkaroksen synkän menneisyyden vuoksi. Liemiopettajaksi ilmestyy sen sijaan jo eläköitynyt, Harryn vanhempiakin aikoinaan opettanut professori Kuhnusarvio, jolla on mieltymys elämän hedonistisiin nautintoihin sekä julkimoiden seuraan, minkä vuoksi hän kerääkin mieluusti ympärilleen koulun nokkelimmat oppilaat.

Näiden muutostenkin keskellä Harryn vuoden jännittävin käänne on kuitenkin se, että hän alkaa käydä satunnaisilla yksityistunneilla Dumbledoren kanssa. Näillä tunneilla Harry ja Dumbloredore perehtyvät Voldemortin historiaan, sillä Dumbledore katsoo aiemmista virheistään oppineena tärkeäksi jakaa monia tietoja Harryn kanssa, sillä onhan Harry ennustuksen mukaan valittu (en määrittele sitä tässä spoilereiden vuoksi sen enempää). Tunteihin keskittymistä tosin häiritsee hieman se, että Harry on aivan varma, että Malfoylla on jotain pahaenteistä tekeillä.

Tästä kyseisestä asiasta – nimittäin siitä, että Dumbledore olisi muka odottanut Harrya suojellakseen vuosia ennen kuin kertoo tälle näin olennaisia asioita – huomaa, että Rowling on keksinyt osan näistä paljastuksista sarjan edetessä. Yllättävän hyvin kokonaisuus silti toimii.

Hahmot jalustalta alas

Dumbledoresta puheen ollen. Dumbledore on aina ollut yksi suosikkihahmoista, sillä hänen rauhallinen ja hullunkurinen viisautensa sekä yksinkertaisen syvällisiä elämänohjeita huokuvat one-linerit ovat aina miellyttäneet. Ja onhan Dumbledore yhtenä aikansa (ellei kaikkein aikojen) voimakkaimpana velhona yksinkertaisesti cool.

Sitten Dumbledore heilautti taas sauvaansa ja ulko-ovi avautui viileään, sumuiseen pimeyteen. "Ja nyt, Harry, astukaamme yöhön ja tavoitelkaamme tuota huikentelevaista viettelijätärtä, seikkailua."

Puoliverisessä prinssissä kuitenkin on joitain pätkiä, jotka hämmentävät, sillä Dumbledore jopa useampaan otteeseen tulee ”vaatimattomasti” korostaneeksi omaa ylivertaista älykyyttään ja voimaansa. En tiedä, miksi nämä ylimielisyyskohtaukset on ollut pakko ottaa kirjaan mukaan – onko Rowling halunnut osoittaa, että Dumbledorekin on vain ihminen ja taipuvainen ylpeyteen. Vai povataanko tällä tavoin viimeisessä osassa tulevia paljastuksia…

Kuhnusarvio on puolestaan hahmona aika kaksijakoinen enkä oikein osaa päättää, pidänkö hänestä vai en. Hän on melko limainen ja jopa inhottava, kun huomioi vain menestyneimmät oppilaat, mutta toisaalta hän on hedonistisuudessaan ja pohjimmaisessa hyväsydämisyydessään varsin inhimillinen.

Harry pääsee tietenkin Kuhnusarvion hyviin kirjoihin nimensä vuoksi, ja asiaa auttaa myös, kun Harry alkaa käyttää liemitunneilla salaperäiselle puoliveriselle prinssille kuulunutta vanhaa liemikirjaa, joka on täynnä nerokkaita, marginaaleihin raapustettuja vinkkejä. Kun kirjan loppupuolella paljastuu, kuka onkaan puoliverinen prinssi, menee koko juttu kuitenkin miltei ohi ja on oikeastaan melkoinen antikliimaksi siihen nähden, miten paljon energiaa kirjassa kulutetaan prinssistä jauhamiseen.

Nuori rakkaus

Puoliverisessä prinssissä kaikki hahmot ovat jo noin 16-vuotiaita, ja ihastukset alkavat nostaa siis entistäkin enemmän päätään. Aiemmin nämä ihastukset tuntuivat aina melko lailla päälle liimatuilta, mutta nyt kun vuodet ovat antaneet etäisyyttä omaan teini-ikään, niin ne tuntuvatkin ihan uskottavilta ja kiinnostavammilta kuin ennen. Tosin Harryn yhtäkkinen ihastus Ginnyyn ärsytti vähän tälläkin kertaa: parituksena Harry ja Ginny ovat jotenkin liian helppo ja itsestään selvä, ja nytkin se tuntui tulevan puskista ilman kunnollista pohjustusta. Itse asiassa olisin toivonut, että Harry päätyisi yhteen vaikkapa Lunan kanssa.

Luna on muuten hahmo, joka jäi mainitsematta Feeniksinkillan kohdalla. Hän on vähän muissa maailmoissa elelevä ja kummallisuuksiin uskova ”hippityttö” (näin velhojen maailmassa ainakin), joka tästä erikoisuudestaan johtuen on kovin yksinäinen, sillä häntä kiusataan. Luna ei hahmona ole suosikkini, mutta hänessä on jotain sydäntä kivistävän rehellistä. Kiusaaminen ja yksinäisyys ovat kamalia asioita, ja on liikuttavaa seurata, miten vaatimattoman iloinen Luna on uusista ystävistään.

Siinä, missä Harryn ja Ginnyn suhde tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja on siksi melko kömpelö, niin olin tällä lukukerralla itse asiassa tavallista kiinnostuneempi Ronin ja Hermionen välisestä ihastuksesta. Heidän välisisiä tunteitaan on pohjustettu jo useiden kirjojen ajan, joten siksi on kiinnostavaa seurata, miten he heräävät tunteisiinsa. Koen, että osasin tällä kertaa samaistua ja ymmärtää heidän rivien välissä olevia tunteitaan paremmin kuin aiemmin. Vaikka sanottakoon, että Ron käyttäytyy Hermionea kohtaan niin usein niin ääliömäisesti, etten ole tämänkään parin suurin fani.

Puoliverisen prinssin lopetushan sen sijaan on… no, ei aivan yhtä raastava kuin Feeniksin killan, mutta kyllähän se aikanaan monenlaisia risteileviä tunteita herätti. Nyt, kun muistin, mitä tuleman pitää sekä sen mitä paljastuu vielä Kuoleman varjeluksissa eli viimeisessä osassa, niin tunteet eivät olleet aivan niin mutkikkaat kuin ekalla lukukerralla, jolloin tunsin oloni – no, suoraan sanoen, yhtä petetyksi kuin Harry.

Aiemmin olen lukenut: Viisasten kivi, Salaisuuksien kammio, Azkabanin vanki, Liekehtivä pikari, Feeniksin kilta

Lue Elinan analyysi Puoliverisestä prinssistä

Kantani Rowlingin nykyjuttuihin

Olen pettynyt Rowlingin ulostuloihin liittyen transihmisiin ja heidän oikeuksiinsa. Olen itse kaikenlaisen moninaisuuden kannalla ja vahvasti sitä mieltä, että seksuaalinen ja sukupuolinen vapautuminen ja moninaisuus lisäävät onnellisuutta. Mietinkin pitkään, miten suhtautua näihin minulle menneisyydestä niin tärkeisiin kirjoihin, kun niiden kirjoittaja on osoittautunut täysin omien arvojeni vastaiseksi ihmiseksi. Potterit ovat kuitenkin aina olleet ja ovat yhä minulle Rowlingista irrallinen maailma ja irrottautuneet monien fanien mielissä kirjailijansa ulkopuolelle. Kirjoitin tästä myös Viisasten kiven kohdalla. Potterit kannustavat myös lapsia lukemaan, mikä on nykyaika tärkeä arvo sekin. Lisäksi ne ovat jo hyllyssäni eli niiden lukemisesta ei kilahda enää rahaa Rowlingin pussiin.

Helmetin lukuhaasteessa 2023 Puoliverinen prinssi sopii kohtiin 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja; 15. Kirjan nimessä on ja-sana; 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä; 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt; 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi; 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan; 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa; 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön; 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Tammi 2006. 698 sivua. Suom. Jaana Kapari. Alkuteos: Harry Potter and the Half-Blood Prince (2005).