Hanna ehdotti minulle luettavaksi Erin Morgensternin romaania The Starless Sea, josta oli itse pitänyt, ja antoi lainaksi oman (kauniin) kappaleensa kirjasta. Olin alkuun innoissani – kirja on jo painoksena aivan valtavan kaunis ja kummallinen kirjoihin ja lukemiseen liittyvä tarina kiehtoi. En kuitenkaan valitettavasti voi sanoa, että itse lukukokemus olisi yltänyt ennakko-odotusteni tasolle. Olisin halunnut todella paljon pitää kirjasta enemmän.
Kirjan päähenkilö on Zachary Ezra Rawlins (jonka koko nimeä jostakin syystä korostetaan jatkuvasti), joka löytää yliopiston kirjaston hyllystä omituisen kirjan nimeltään Sweet Sorrows. Ei muuta, mutta kirjan sivuilta hän löytää itsensä ja oman tarinansa lapsena, kun hän löysi oudon oven seinästä, mutta ovi katosi kokonaan ennen kuin hän ehti avata sitä. Kirja kuitenkin varastetaan Zacharylta pian ja hän lähtee etsimään sitä New Yorkiin kirjallisiin naamiaisjuhliin keskelle outoja ihmisiä vihjeinään mehiläinen, avain ja miekka. Hän tapaa juhlissa mystisen Mirabelin ja ihmeellisen sekä komean Dorianin, ja pian Zachary huomaa olevansa keskellä omituista maanalaista maailmaa heidän kanssaan, keskellä itse tarinaa, sokkeloisessa paikassa, joka on täynnä kirjahyllyjä ja kirjoja ja kertomuksia.
The Starless Sea koostuu paitsi Ezran tarinasta myös Sweet Sorrowsin tarinoista. Se onkin mielestäni romaanin ensimmäinen ongelma – juonen seuraaminen on tehty todella hankalaksi. Aina kun innostun Ezran tarinalinjasta, katkeaa se johonkin katkelmaan Sweet Sorrowsista ja päin vastoin. Sweet Sorrows on täynnä lyhyitä kertomuksia, jotka eivät ole kovin selkeitä vaan pikemminkin mystisiä ja täynnä symboliikkaa, jota ei kummemmin selitellä. Tarinoissa on merirosvoja, majatalonpitäjiä, pöllöjä ja hunajameri. Esimerkiksi koko Starless Sea (tähdetön meri) jäi itseltäni enemmän tai vähemmän ymmärtämättä (ja samoin se, oliko hunajameri sama vai eri asia) puhumattakaan siitä, mitä merkitystä on lopulta miekoilla, mehiläisillä, ovilla, avaimilla ja pöllöillä (näin muutamia mainitakseni). Ymmärrän toki, että Sweet Sorrows on ylistys tarinoille, rakkautta ihanille kertomuksille, mutta sinne tänne poukkoilevat kertomukset tuntuvat vain raskailta lukea ja kirja kirjan sisällä -rakennetta on vaikeaa seurata varsinkin kun osa tarinoista esitellään päätarinassa etukäteen ja osa ei. Toki romaanin loppupuolella kaikelle (tai ainakin osalle) tulee selitys, mutta sinne päästäkseen pitää lukea paljon sellaista, jota ei ymmärrä.
Kuvittelin varmasti ainakin kirjan puoliväliin asti, että ongelmani teoksen kanssa on lähinnä se, että luen sitä alkuperäiskielellä englanniksi ja Morgensternin rikas ja mielikuvituksellinen kieli hidastaa lukemistani (hänen kielensä todella on kaunista, siinä mielessä sitä oli mukavaa lukea). Todellisuudessa lukemistani hidasti varmasti eniten se, ettei edes Ezran tarinassa tuntunut olevan järkevää juonta. Edes siinä vaiheessa, kun Ezra tempautuu maanalaiseen maailmaan Mirabelin ja Dorianin kanssa, ei hänellä ole mitään päämäärää ja juoni vain velloo edestakaisin. Välillä joku yrittää varastaa kirjan tai kirjoja tai kirjakokoelmaa pitää suojella, mutta noiden asioiden edistämiseksi ei kuitenkaan toimita. En myöskään päässyt kiinni oikeastaan yhteenkään henkilöhahmoon vaan kaikki jäivät todella pintapuolisiksi. Edes Ezraan ja hänen kohtaloonsa ei oikein tullut mitään samaistumispintaa puhumattakaan Mirabelista tai Dorianista, joita ei kuvailtu kuin lyhyen pintapuolisesti (siksikin esimerkiksi Ezran ja Dorianin rakkaustarina tuntuu kummallisen päälleliimatulta). The Starless Sea jäikin pitkiksi ajoiksi pölyttymään yöpöydälleni, kun en jaksanut lukea sitä, tunnetta tarinan edistymisestä ei tullut eikä sitä myöden myöskään minkäänlaista mielenkiintoa lukemiselle. Kirjan lukemiseen menikin minulta kokonaisuudessaan yli vuosi, mikä on pitkä aika yhdelle kirjalle.
Lopulta maanittelin itseni lukemaan kirjan loppuun, koska uskoin, että Hanna oli kuitenkin nähnyt siinä jotain sellaista, jota en vielä itse ollut. Viimeiset sata sivua olivat sitä, mitä olisin toivonut koko romaanilta. Silloin tuntui, että kadoksissa ollut juoni viimein löytyi ja pääsin sisälle kirjan imuun. Valitettavasti se tapahtui tosiaan vasta viimeisen sadan sivun kohdalla. Toki tarina tuntui yhä ja edelleen kummalliselta (varsinkin Ezran ja Dorianin kohtaamat tarinoiden hahmot maan alla), mutta kaikista omituisuuksista huolimatta lukeminen tuntui mielekkäältä, ja kenties Ezran ystävän Katin päiväkirjat toivat juoneen sen kaipaamaa dekkarimaista juonivetoisuutta, joka myös sitoi koko teosta enemmän yhtenäiseksi kokonaisuudeksi (vaikka ei siihen ihan ylläkään). Ymmärrän lopulta täydellisesti, miksi minun pitäisi rakastaa tätä kirjaa ja miksi Hanna antoi kirjan minulle luettavaksi, mutta siitä huolimatta en rakastanut sitä vaan pidin sitä lähinnä vaikeana. Ehkä sen aika ei ollut nyt, olisin todennäköisesti nauttinut kirjasta huomattavasti enemmän parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana, jolloin symboliikka olisi varmasti kiinnostanut. En myöskään tiedä, onko Morgenstern minun kirjailijani vai ovatko hänen kaikki teoksensa samanlaisia, kenties voisin yrittää lukea häneltä jotakin toista romaania.
Helmet-lukuhaasteessa The Starless Sea sopii kohtiin 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija, 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua, 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä, 16. Kirjan luvuilla on nimet, 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä, 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva ja 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan.
Erin Morgenstern: The Starless Sea. Harvill Secker / Penguin Random House 2019. 498 sivua.
Kommentit
Lähetä kommentti