Juho Kuorikoski: Pelitaiteen manifesti

Juho Kuorikosken Pelitaiteen manifesti peilaa pelejä muihin taiteenlajeihin ja esittää laajempaan kehykseen sen, mitä on taide ja millaiseksi sen yleensä käsitämme. Hän käy läpi hieman pelien historiaa sekä tukee pohdintojaan runsain esimerkein ja upein, kutkuttavin kuvin erilaisista peleistä. Jäin kaipaamaan vähän enemmän syvällistä pohdiskelua, mutta toisaalta jokaisesta osa-alueesta olisi voinut melkein kirjoittaa oman kirjansa, joten ei ole ihme, ettei 340 sivussa ehdi kuin raapaista pintaa. Aihe on niin kiinnostava, että voin ilmoittautua suorilta käsin vapaaehtoiseksi mukaan kirjoitusjoukkoihin, jos aiheesta kirjoitetaan enemmän ja syvemmin. :D

Taiteenlajeja, joihin Kuorikoski vertaa pelejä, ovat kirjallisuus, elokuva, teatteri, maalaustaide ja kuvanveisto, musiikki ja arkkitehtuuri. Kuorikoski asettaa kahdeksanneksi taiteeksi pelit, jotka yhdistelevät elementtejä kaikista aiemmista taiteenmuodoista mutta tuovat mukaan myös oman ominaispiirteensä: vuorovaikutuksen.

Mitä on taide?

En kuvaa tässä nyt eri taiteenlajeja sen tarkemmin, vaan kiinnostuneet voivat tarttua itse kirjaan ja lukea. Pelitaiteen manifesti on tärkeä ulostulo ja aihe, joka jakaa mielipiteitä peliharrastajienkin keskuudessa. Herääkin ikiaikainen kysymys siitä, mitä on taide. Itse olen sitä mieltä, että pelit voivat olla joko taidetta tai viihdettä siinä, missä kaikki muutkin taiteenlajit. Kukaan tuskin sanoisi perusdekkaria tai harlekiiniromaania taiteeksi, vaan ne ovat viihdettä puhtaimmillaan. Viihde nimenomaan viihdyttää eikä sen tarkoitus ole haastaa tai herättää suuria oivalluksia maailmasta. Taide puolestaan saa kokijansa katsomaan maailmaa hieman eri tavoin, herättää tunteita ja syvempiä kokemuksia tai yhdistelee käsitteitä, ajatuksia ja elementtejä uusin oivaltavin tavoin.

”Viihde on eskapismia, eli se pyrkii peittämään epämiellyttävän todellisuuden, kun taas taide paljastaa siinä piileviä epäkohtia. Kaikki viihde ei välttämättä ole taidetta eikä kaikki taide viihdettä. Taideteoksen kokemisesta tai havainnoimisesta ei välttämättä tule hyvä olo, kun taas viihteen perustehtävä on tuottaa mielihyvää. Viihde on tuttua ja turvallista, sillä se täyttää ne odotukset, joita me siihen kohdistamme. Taide puolestaan toimii odotuksiemme vastaisesti, luo uusi ajattelumalleja, jalostaa mielikuvia ja muuttaa kokijaansa.”

Tässä päästäänkin puolestaan sen ytimeen, että taide koetaan hyvin subjektiivisesti: jollekulle yksi kirja voi olla todella ajatuksia herättävä siinä, missä minä olen puolestaan kokenut saman oivalluksen jo jonkun toisen kirjan parissa. Molemmat pitävät ajatusten ensiherättäjää varmastikin taiteena, toista kirjaa vain toisintona. Jos tähän haluaa tuoda objektiivisuutta, niin se kirja (tai mikä tahansa taidemuoto), joka on tehnyt jotain uutta ensimmäisenä, on taidetta, muut tyytyvät vain toistamaan samaa. Tämäkin on tosin karkea yleistys, eikä asia suinkaan ole näin mustavalkoinen.

On siis selvää, että pelit voivat olla taidetta, mutta kaikki pelit eivät todellakaan ole sitä. Pelien vuorovaikutus joka tapauksessa mahdollistaa nimenomaan tunteiden ja syvempien ajatusten herättämisen sekä uusien maailmojen ja näkökulmien löytämisen. On pelintekijöiden päätös, että suurin osa peleistä on viihdettä, joka myy, ja Kuorikoski tekeekin mielenkiintoisen havainnon siitä, että siinä missä muita taiteenlajeja käsitellään esimerkiksi mediassa usein kulttuurisivuilla, pelejä käsitellään enemmän taloussivuilla. Pelit ovat ihmisten, jopa pelintekijöiden ja erityisesti sijoittajien mielissä tiivisti yhteydessä nimenomaan rahan tahkomiseen. Toisaalta näin voisi sanoa olevan nykyään minkä tahansa taiteen kohdalla.

”Pelialalta puuttuu kokonaan oma, sisältöihin keskittyvä apurahajärjestelmänsä, jota ehdottomasti tarvittaisiin, jotta ala ja ennen kaikkea sen ilmaisukeinot kehittyisivät. Koska pelejä tehdään kaupallisuuden ehdoilla, tekijöiden on jatkuvasti laskelmoitava, miten pelejä tekemällä saisi elannon. Apurahat mahdollistaisivat nykyistä rohkeammat kokeilut, jotka kehittäisivät paitsi pelejä myös alaa itseään.”

Journey on paitsi upeannäköinen, kuuleman mukaan myös eksistentiaalisen liikuttava kokemus (itse en ole sitä vielä pelannut).

Tärkeä aihe kaipaa lisää syvällisempää käsittelyä

Kuorikosken tapa käsitellä aihettaan on pääasiassa hyvää ja kiinnostavaa, mutta mielestäni esimerkiksi elokuvan ja teatterin kohdalle asetettu Aristoteles, näytösjako ja tarinankerronnan mallit olisi voinut mainita jo kirjallisuuden kohdalla – kirjallisuus kun on ensimmäinen taiteista, joita Kuorikoski käsittelee. Olen itse asiassa hieman pettynyt siitä, miten vähän muiden taiteiden teoriaa lopulta käydään läpi ja erityisen paljon – kirjallisuustaustani ymmärrettävästi johtuen – kaipaisin tätä kirjallisuuden kohdalle.

Yleisesti ottaen Pelitaiteen manifesti on erittäin hyvä ulostulo ja helposti lähestyttävä myös niille pelien ja taiteiden ystäville, jotka eivät ole samanlaisia pohdiskelijoita ja teorianörttejä kuin minä. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan hieman syvällisempää käsittelyä. Esimerkiksi kirjallisuuden kohdalla Kuorikoski käsittelee Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa (josta olen itsekin kirjoittanut, linkit tämän artikkelini alla) verraten sitä suosittuun Witcher-pelisarjaan, joka pohjautuu näille kirjoille. Paitsi että: Kuorikoski itse asiassa keskittyykin kertomaan pelistä (Witcher 3) ja sen erinomaisuudesta sekä siitä, miten peli käsittelee tärkeitä aiheita. Kirjasarjan käsittely suhteessa peliin jää vähemmälle. Parissa muussakin kohtaa Kuorikoski harhautuu kertomaan itse suosimistaan peleistä tarpeettoman paljon käsiteltyyn aiheeseen nähden, mutta näitä kohtia ei ole valtavasti, vaikkakin ne vähentävät kyseisten kohtien objektiivisuutta.

Toisaalta vuorovaikutuselementeistä sekä arkkitehtuurista – joka vertautuu peleissä pelimoottoreihin ja informaatioarkkitehtuuriin – puhuttaessa mennään omasta näkökulmastani puolestaan syvemmälle, koska en tunne näitä asioita aivan yhä hyvin kuin vaikka kirjallisuutta. Tästä voisi siis päätellä, että Kuorikoski pysyy yleisesti sopivan yleisellä tasolla, jotta kaikkia aloja tuntemattomatkin voisivat saada kirjasta irti.

From Softwaren Dark Souls -pelisarja on piinaavassa haastavuudessa ja niukassa tarinankerronnassaan (tarina on mutta sitä kerrota pelaajalle kädestä pitäen) joillekin miltei uskonnollinen kokemus.

Peliteoria asettaa pelit muiden taiteiden kanssa rinnakkain

Kiinnostavimmat opit, joita kirjasta sain, ovat käsitteet emergentti tarinankerronta ja ludonarratiivinen dissonanssi, jotka molemmat ovat pelitutkimusten teoreettisia käsitteitä. Emergentti tarinankerronta tarkoittaa itse pelikokemuksesta syntyvää tarinaa, jonka pelaaja itse luo mielessään: peli voi kertoa päällisin puolin yhtä tarinaa, mutta pelaaja itse tekee pelissä toimia, jotka poikkeavat jonkun toisen pelaajan toimista ja siten rakentavat kyseiselle pelaajalle omaa kokemuspohjaista tarinaa. Toisaalta kaikissa peleissä, kuten tetriksessä, ei ole minkäänlaista tarinaa, vaan pelaaja synnyttä tarinan itse pelaamalla peliä ja tulkitsee tapahtumia omista lähtökohdistaan.

Olenkin itse asiassa montaa kertaa miettinyt sitä, että kun minä ja poikaystäväni pelaamme samaa peliä, kokemuksemme samasta tarinasta voivat olla erilaiset: saatamme esimerkiksi kohdata ja suorittaa sivutehtäviä eri vaiheissa (jos peli mahdollistaa eritahtisuuden, kuten vaikkapa avoimen maailman pelit), jolloin kohtaamme samat asiat eri vaiheissa ja erilaisin tietovarannoin. Onhan se eri asia tehdä joku tehtävä pelin alussa, jolloin ei tiedä vielä mistään mitään, tai pelin lopussa, jolloin pelimaailmasta on kerännyt jo paljon tietoa. Toinen esimerkki on se, että poikaystäväni on huomattavasti näppärämpi pelaaja kuin minä, joten hän saattaa päihittää jonkun vastustajan hetkessä, kun minä puolestani pakerran sen kanssa pitkäänkin. Tämä luo mielissämme erilaisen tarinan siitä, kuinka vaikea tuo vastustaja oli päihittää ja miten se suhteutuu pelin tarinan kokonaisuuteen.

Ludonarratiivinen dissonanssi on puolestaan sitä, kun pelissä tapahtuu jotain tarinalogiikan vastaista. Itse olen kohdannut tällaista, kun vaikka käyn juttelemassa jollekulle hahmolle etsiäkseni vihjeitä tehtävän suorittamiseksi ja samalla keräilen tavaroita hänen kotoaan omaan inventaariooni. Normaalistihan ihminen ärsyyntyisi siitä, että varastan omenoita tai kirjoja hänen kotoaan, mutta pelissä hahmot voivat turista niitä näitä aivan kuin en juuri olisi ylittämässä sosiaalisia normeja kähveltämällä heidän omaisuuttaan. Tämä epäsuhta kasvaa sitäkin suuremmaksi, jos pelissä paasataan suureen ääneen vaikkapa rehtiydestä tai rikollisten rankaisemisesta, mutta käytännön tasolla pelaaja voi tehdä mitä huvittaa.

Se, että pelitutkimuksessa esiintyy näin syvälle meneviä ja teoreettisia termejä, asettaa pelit muun taiteentutkimuksen kanssa samalle tasolle ja on mielestäni yksi peruste lisää lisätä peli taidelajiksi, ja käsittelin itsekin aihetta orastavasti toisessa gradussani, jossa tutkin pelillisyyttä taidealan viestinnässä. Kaiken kaikkiaan Kuorikoski käsittelee aihetta kattavasti ja kiinnostavasti sekä tukee argumenttejaan runsain peliesimerkein. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat vähänkään oppia peleistä, ovat jo valmiiksi kiinnostuneita peleistä tai haluavat ylipäänsä pohdiskella taiteen rajoja.

”Aivan kuten muukin viihde ja taide, pelit täyttävät kulttuurisen funktion. Ne liikuttavat jotain sisällämme, näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat kauniilta. Niiden olemassaolo ei vaadi erillistä oikeutusta kuten ei muidenkaan taiteiden. Pelit kertovat seitsemän muun sisartaiteensa tavoin jotain meistä tai ympäröivästä todellisuudestamme. Sen sijaan, että tuota todellisuutta vain katsottaisiin, pelit ottavat kokijaa kädestä ja vievät mukanaan keskelle kokemusta. Pelit pakottavat avartamaan katsantokantoja, sillä pelkän näkemisen, kuulemisen ja lukemisen ohella nuo vaihtoehtotodellisuudet tulevat iholle, koettaviksi.”

 

Toivon, että moni muukin alkaisi nähdä pelit samoin ja että pelit pääsisivät murtautumaan niistä oletuksista, joita niihin nykyään asetetaan – siitä, että ne olisivat vain rahantekovälineitä tai pelkkää tyhjäpäiväistä räiskintää. Se, joka ei näin avarra näkemystään peleistä, menettää elämässään myös melkoisen kokemusten kirjon.

Tässä kohdin voisin myös vinkata, että Helmetillä on myös pelihaaste. Sen avulla aloittelijatkin (itse olen käytännön noviisi mutta henkinen konkari :D) voivat tutustua kevyellä kynnyksellä uusiin inspiroiviin peleihin tai peleihin ylipäätään. Lukuhaasteessa sen sijaan sijoitan Pelitaiteen manifestin kohtaan 34. Kirjailijan nimessä on luontosana. Lisäksi se sopisi kohtiin 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää; 16. Kirjan luvuilla on nimet; 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja; 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää ja 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan.

Juho Kuorikoski: Pelitaiteen manifesti. Gaudeamus 2018. 340 sivua.