Kätlin Kaldmaa: Islannissa
ei ole perhosia
Fabriikki Kustannus 2017
346 sivua
Suom. Outi Hytönen
Alkuteos: Islandil
ei ole liblikaid. 2013
Arviossa jälleen teos, jota ei olisi tullut löydettyä
ilman lukuhaastetta. Tästä syystä lukuhaaste onkin mitä mainioin keksintö, jota
erittäin todennäköisesti jatkan ensi vuonnakin. Lukuhaasteen avulla todella
haastaa itsensä lukemaan jotain uutta. Islannissa
ei ole perhosia on virolaisen Kätlin Kaldmaan runollinen proosateos, joka
sijoittuu takakansitekstiä lainaten “kirpeänkauniiseen Islantiin”.
Se on sukupolvitarina. Alussa Gudrun ja Jónsi muuttavat
Islantiin, mistä Jónsi on löytänyt heille sopivan kotipaikan. Maata riittää,
sillä seudulla on huono maine ja huonot elinmahdollisuudet eikä siellä sen
vuoksi asu kuin vanha Raudhollin Ragnhildur, joka on vanhan tietäjänaisen kaltainen
hahmo. Gudrun ja Jónsi pistävät talon pystyyn, mutta levoton Jónsi lähtee
merelle, mistä ei palaa kuin vuosien päästä. Välissä kylälle muuttaa lisää
asukkaita: miehiä perheineen ja Gudrun on joutua miesten avioliittoaikeiden
uhriksi.
Jónsi kuitenkin palaa juuri parahiksi, ja he kasvattavat
yhdessä kolme lasta. Lapsista yksi saa oman lapsen, joka avioituu “auringon
pojaksi” itseään tituleeraavan miehen kanssa. Miehen ylimielisyys periytyy pojalle
Haraldurille. Haraldurin sisaruksista toinen puolestaan pakenee ja toinen jää
veljensä vangiksi ja hyväksykäytettäväksi. Raudhollin Ragnhildut on ja pysyy
suvun tukena sukupolvesta toiseen.
Lopulta kerronnan keskiöön päätyy Elina – oikealta
nimeltään Élin – joka on muuttanut jo nuorena ulkomaille mutta palaa nyt ainoana
suvun jälkeläisenä. Kimmokkeena paluulle on selvittää, mitä tehdä isoäidin isovanhempien
(eli Gudrunin ja Jónsin) rakentamalle talolle.
Koko romaani ei suinkaan etene näin(kään)
suoraviivaisesti. Pääjuonen väliin Kaldmaa on sujauttanut kertomuksia jättiläisistä
sekä esimerkiksi reippaasta Einhver Ekkineindóttirista, joka etsii isäänsä
nimeltä Eikukaan. Yhteistä sekä monille kertomuksille että pääjuonelle on
kuitenkin se, että niissä seikkailevat usein rohkeat ja sisukkaat naiset: suvun
miehiin keskitytään harvemmin kuin naispuolisiin, jotka enimmäkseen vievätkin
sukua eteenpäin.
Islannissa ei ole
perhosia on erilainen romaani. Se ei ole proosaa eikä runoutta vaan
sijoittuu jonnekin niiden välimaastoon. Kaldmaa leikittelee teoksessa myös typografialla,
mikä keinona johtaa mielestäni usein lähinnä tekotaiteelliseen
vaikutelmaan.Ttässä teoksessa näin ei kuitenkaan käy, vaan typografinen
sommittelu on perusteltua ja olennainen osa niin tunnelmaa kuin tarinan
juoksutusta. Esimerkiksi “auringon pojan” kohdalla kirjaimet asettuvat
aukeamalle ympyrän muotoon auringon tavoin. Typografilla ei leikitellä
jatkuvasti, mutta kun niin tehdään, leikittely on aina asianmukaista ja istuu kerrontaan
jäljitellen sitä.
Teos on täynnä mystistä ja mytologisiiin mittoihiin
kohoavaa tunnelmaa, ja monia viitteitä vilahti varmasti ohi ainakin omien
silmieni. Kaiken kaikkiaan Islannissa ei
ole perhosia on haastava teos, sillä se etenee epäharmonisesti ja
hyppäyksittäin. Välillä hyppäykset ovat suuria tai välikertomus venyy pitkäksi
jättäen pääjuonen hetkeksi varjoonsa.
Teoksen nimi ja kansi hakevat kauneudessa vertaansa, ja kuten
monet bloggarit ovatkin jo selvittäneet, Islannissa ei tosiaan ole lainkaan
päiväperhosia. Nimi huokuu salaperäisyyttä ja sitä tietynlaista kauneutta, jota
on osa karua ja yksinäistä Islantia. Jos mystiikka, maaginen realismi ja karun
kauniin Islannin luontokuvaus siis kiehtovat, kannattaa kokeilla tätä teosta ja
vähän haastaa itseään. Sen lukeminen vie aikansa, ja itse jouduin lukemaan
tämän kenties turhan kiireellä tämän vuoden lukuhaasteeseen ehtiäkseni.
Lukuhaasteessa sijoitan Islannissa ei ole perhosia kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Lisäksi romaani
sopisi myös kohtiin 1. Kirjassa muutetaan; 4. Kirjan nimessä on jokin paikka; 23.
Kirjassa on mukana meri; 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt; 33.
Selviytymistarina (tavallaan) ja 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.
Kommentit
Lähetä kommentti