Robert Jordan: Vaarojen taival (Hanna)

Robert Jordan: Vaarojen taival (Ajan pyörä #1)

Karisto 2001
501 sivua

Suom. Marja Sinkkonen

Alkuteos: The Eye of the World. 1990. (Suomennos sisältää alkuteoksen luvut 1–23)

Vaarojen taival aloittaa Robert Jordanin suositun ja miltei loppumattoman Ajan pyörä -fantasiasarjan. Häpeäkseni en ole aiemmin koskenutkaan saagaan, vaikka väitänkin olevani fantasian ystävä. Päätin siis nyt lopulta lukea tämän teoksen, vaikka aavistelinkin, että olen mahdollisesti kasvanut siitä ohi. Enkä valitettavasti ollut väärässä. Aloitin kirjan nimittäin joskus keväällä ja sain sen vasta nyt luettua loppuun, mikä harvoin on merkki siitä, että haluan vain säästellä lukunautintoa.

Rand asuu isänsä kanssa lähellä Kaksvirran kylää, joka odottaa malttamattomana kevään juhlaa Bel Tineä: huhutaan, että paikalle saapuu myös leikari eli kiertelevän trubaduurin kaltainen hahmo. Bel Tinen ylle lankeaa kuitenkin synkkä varjo, kun trollokit – ihmisen kaltaiset, lihaa himoitsevat karvamonsterit – hyökkäävät kylään: myös Randin ja tämän isän kotiin. Koitoksesta selvitään kylässä majoittuvan Aes Sedain (eräänlaisen velhottaren) ansiosta, joka häätää trollokit tiehensä.

Tuhoista ja hyökkäyskohteista päätellen on kuitenkin selvää, että trollokit etsivät tietynikäistä poikaa. Kuin sopivasti Randin isä paljasti myös kuumehoureissaan tälle, että Rand ei oikeasti ole hänen poikansa – eli pojan kohtalosta tai perimästä paljastuu varmasti jotain kohtalokasta tulevissa osissa. Tästä syystä Randin ja hänen ystäviensä on lähdettävä Moiraine-nimisen Aed Sedain ja tämän yrmeän kaitisijan (eli kätyrin) Lanin matkaan trollokkeja ja pimeänkulkijoita karkuun. Pimeän voimat ovat liikekannalla, eikä kukaan halua, että Pimeän valtias vapautuu vankilastaan.

Seikkailuun kuuluu monenmoista kommellusta ja kauhua, ja lopulta seikkailijat erkanevat toisistaan. Romaanin lopussa on jo nähtävissä, että jokaisella sankarilla on oma kohtalonsa täytettävänään, vaikka he eivät sitä itse vielä aavista. Nuori nainen Egwene on osoittanut Aes Sedain kykyjä, Perrin osaa kommunikoida susien kanssa sekä Randia ja Matia jahtaavat pimeän voimat. Monikymmenosainen saaga on saanut alkunsa.

Mitähän sitä sanoisi. Ajan pyörän maailma täyttää kaikki fantasian kriteerit, ja jännitystäkään ei puutu. Vaikka teos takkuili melko pahasti, viimeisen sivun jälkeen jäi kuitenkin fiilis, josko sitä lukisi seuraavankin osan joskus.

Ei ehkä ihan heti kuitenkaan. Kerronta etenee makuuni aivan liian pitkäpiimäisesti – erityisesti romaanin alussa. On toki oletettavaa, että alun rauhallinen kulku on kerronnallinen ratkaisu ja että vauhti kiihtyy tulevissa osissa. Toivoa siis on.

Vaikka vauhti kiihtyisikin, kerronnasta jää puuttumaan jokin kaipaamani syvyys ja tunnelma. Juoni kulkee, tapahtumat etenevät, ja maailmakin on selkeästi kirjailijan päässä rakennettu ja rajattu historioineen ja tapahtumineen. Kerronnassa ei kuitenkaan ole riittävästi persoonallisuutta eikä se ole erityisen taitavaa kynäilyä muutenkaan, sillä lauserakenteet ovat ajoittain kömpelöitä, mikä saattaa olla myös käännöksen seurausta. Tarina puolestaan on vasta alussa, joten en osaa sitä sen suuremmin kommentoida: Vaarojen taival jäi ainakin sellaiseen cliff hangeriin, että kyllähän se luo kutkuttavaa odotusta jatkoa ajatellen. Seikkailijajoukon hajoaminen ensimmäisen osan lopussa on kuitenkin aika tuttu taktiikka, joka toi mieleen Tolkienin Sormuksen ritarit. Muuten en kyllä aio tehdä sellaista rikosta, että vertaisin tätä Tolkieniin.

Lisäksi teoksessa häiritsi, että kolme nuorta seikkailijapoikaa eivät ainakaan ensimmäisessä osassa erottuneet toisistaan juurikaan. Rand on romaanin alussa keskiössä, joten hänet on helppo muistaa, mutta kaksi muuta nuorukaista Mat ja Perrin ovat vielä Vaarojen taipaleessa ainakin mielestäni miltei vaihdettavissa. En huomaa heidän persoonissaan juurikaan eroa. Jälleen kerran toistan kuitenkin, että Vaarojen taival on vasta ensimmäinen osa, joten myönnän, että hahmojen kehitys on varmasti vasta lapsenkengissä enkä siksi lopullista tuomiota annakaan. Lisäksi pidin itse melkoisia taukoja lukemisessa, joten hahmot jäivät myös sen vuoksi etäisiksi.

Todettakoon kuitenkin se teoksen hyväksi, että vaikka se täyttää kaikki fantasian tunnusmerkit (on kovin epäkäytännöllistä, että niin monesti maailmaa uhkaa pimeä lordi, jonka nimeä ei saa lausua ääneen), sen maailma on riittävän omintakeinen kannatellakseen itseään. Jordan lainaa riittävästi geneerisestä fantasiasta koukuttaakseen fantasianystävät mutta lisää ripauksen omia elementtejään tarinaan.

Päällisin puolin Vaarojen taipaleessa on kaikki siis ihan ok, mutta kerronnan syvyys puuttuu. Näin ollen voisinkin arvioida, että kenties olisin pitänyt tästä 15 vuotta sitten, mutta näin vanhempana ja kokeneempana lukijana fantasiannälkäni kaipaa enemmän niin hahmoilta kuin kuvaukseltakin. Toisaalta en halua teilata Vaarojen taivalta täysin, sillä loppua kohden tarina alkoi kiinnostaa enemmän, ja hahmojen sekä tarinan tuleva kehitys saattavat olla tutustumisen arvoisia – vähintään populaarikulttuurin tuntemiseksi ellei muuten.

Lukuhaasteessa sijoitan Vaarojen taipaleen kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Lisäksi se sopisi kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan.