Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Hanna)

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Otava 2018

382 sivua

Tällä kertaa on jälleen vuorossa yksi suomalaisista nykysuosikeistani eli Riikka Pulkkinen, joka vuosia sitten teki minuun lähtemättömän vaikutuksen Finlandia-ehdokkaallaan Totta. Tämänkertainen romaani Lasten planeetta on Pulkkisen kuudes romaani. Se kulkee kahdessa aikatasossa, joista yhdessä hajoaa perhe ja toisessa mieli.

Lasten planeetta lähtee päähenkilö Frederikan ja Henrikin avioeron alkutekijöistä. Romaanin päätarina kertoo riipaisevaa tarinaa eroprosessista – ei niinkään laillisesta kuin henkisestä eroprosessista – 3-vuotiaan lapsen osallisuudesta siinä, yhteishuoltajuudesta ja vanhemmuuden muokkaamisesta uudelleen. Pulkkinen onnistuu osuvasti ja samaistuttavasti tuomaan paperille eron tuskan, muistojen läsnäolon ja kipeyden: sen miten kaikki pitää rakentaa tai löytää alusta uudelleen omaa itseä myöten.

Pulkkinen kuvaa hienosti sitä, miten Frederika lähtee etsimään itseään uudelleen: hänen on määriteltävä, kuka hän on äitinä, ex-vaimona, ystävänä ja naisena. Ero rikkoo paljon, mutta se antaa myös paljon tilaa ja vapautta tehdä asioista, joita ei olisi tehnyt ennen. Kun itsensä päästää valloilleen, on kuitenkin vaara tulla torjutuksi: Frederika on naisena intensiivinen mutta etäinen, villi mutta hillitty, ja tästä syystä hän on miesten mielestä kenties ns. hankala nainen. On ensin hyväksyttävä oma rooli omassa uudessa maailmassaan.

Kun Frederika muuttaa omilleen, hän yrittää tehdä tyttärensä olosta uudessa (osa-aika)kodissa mahdollisimman hyvän, mutta lapsen kiukkuun on välillä vaikea vastata taantumatta itsekin lapsen tasolle. Frederika tarinoi lapselleen myös tarinaa ponista, joka vaeltaa avaruudesta, rakastuu leijonaan ja katselee tämän kanssa planeetta nimeltä Maa.

Romaanin toinen aikataso kulkee nimellä Pelon historia: siinä palataan kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin Fredrikan isosisko Julia vaipuu psykoosiin. Nämä luvut kuvaavat ihmismielen vallattomuutta ja kauheutta. Julian mieli murentuu ja todellisuus hajoaa muodostuen sitten palasista uudelleen kokonaan toiseksi kuvaksi maailmasta. Kuten Frederikakin erokriisinsä keskellä, Julia joutuu sairaalassa rakentamaan oman todellisuutensa takaisin kokoon.

Lasten planeetassa käsitellään myös ilmastoahdistusta, mikä näkyy Frederikan keskusteluissa ystäviensä kanssa ja mielestäni myös Frederikan avaruusponitarinoissa. Nimikin viittaa siihen: lapset ovat planeetan tulevaisuus ja siten tämä on lasten planeetta. On meistä kiinni, millaisen planeetan jätämme lapsillemme. Ilmastoahdistuksen käsittely jäi toisaalta valitettavasti hieman irralliseksi.

Toisaalta myös Frederikan kiukustuminen keskellä lapsensa uhmaikää on muistutus meille kaikille, että aikuisetkin ovat loppupeleissä vain isoja lapsia: mahdottomia sisältä mutta sääntöjen kahlitsemia ulkoa. Tässäkin mielessä planeettamme on lasten planeetta.

Tarinan kieli on tuttua ja hyvin pulkkismaista. Eron tuska ja ilmastoahdistus ovat lähestyttäviä ilmiöitä monelle lukijalle ja samaistuttavuudessaan riipaiseviakin. Toisaalta silloin, kun Frederika on iloinen, elämäniloon  käsinkosketeltava: elämä on yhtä tanssia. Pöydällä tanssiminen ilman kenkiä tuntuukin olevan monissa Pulkkisen romaaneissa kantava motiivi – hyvällä tavalla.

Pidin tästä romaanista paljon, mutta vieläkään se ei ohittanut Tottaa koskettavuudellaan ja kerronnallaan. Tai sitten aika vain kultaa muistot ja kyse on siitä, että Totta nyt vain sattui olemaan ensimmäinen romaani, jonka luin Pulkkiselta ja sen vuoksi se vavahduttavin.

Lukuhaasteessa sijoitan Lasten planeetan kohtaan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi, sillä hän on rakkaan siskoni kaima. Lisäksi kirja sopisi myös kohtiin 1. Kirjassa muutetaan; 4. Kirjan nimessä on jokin paikka; 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta; 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä ja 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.