Yli tuhatsivuinen Harry Potter ja Feeniksin kilta on sarjan viidentenä osana vedenjakajana, joka erottaa alkupään romaanit sarjan synkemmästä lopusta. Toki Liekehtivässä pikarissa on jo paljon synkempiä sävyjä ja etenkin sen loppu alkaa olla jo aika hurja, mutta Feeniksin killassa sävy on synkkä alusta loppuun asti ja ainakin itselleni se on aina tuntunut (ehkä jo sivumääränsä vuoksi) jakavalta osalta. Feeniksin killassa tunnelma tihenee ja Voldemort on kaiken Taikaministeriön ylläpitämän kulissin takana noussut takaisin valtaan. Harry kuitenkin kamppailee hyvän puolesta sekä Tylypahkassa että Feeniksin killassa.
Tarkoitus oli kesällä kirjoittaa nämä loput Potter-postaukset, koska luin kirjat jo keväällä. Toisaalta näitä on mukava julkaista aina silloin tällöin. Harry Pottereista kirjoittaessani on tuntunut jotenkin hauskalta matkustaa myös omiin muistoihin siitä, milloin on sarjaa lukenut ensimmäistä kertaa. Feeniksin killan olen lukenut ensimmäistä kertaa vuonna 2004, mutta se on ensimmäinen osa, jonka lukemista jo harkitsin englanniksi. Muistan kesällä 2003 käyskennelleeni Akateemisessa kirjakaupassa ja katselleeni englanninkielistä painosta, mutta olin tuolloin yläkoulussa enkä uskonut kielitaitoni riittävän Order of the Phoenixin tahkoamiseen ja halusin saada lukukokemuksesta kaiken irti, joten malttamattomana odottelin sitten suomennosta. Feeniksin killan aikoihin myös Harry Potter -fanitukseni on varmasti ollut huipussaan, olin ehkä juuri sopivan ikäinen teini ja tarvitsin pakoa teinimaailmasta. Joka tapauksessa noihin aikoihin roikuin enemmän kuin paljon netin HP-foorumeilla. Siinä mielessä tämä kirja herättää aina minussa jotenkin ihania muistoja, vaikkei se missään nimessä ole koskaan ollut sarjan suosikkiosani.
Romaani alkaa Likusteritiellä, kun Harry joutuu serkkunsa Dudleyn kanssa yllättäen ankeuttajien keskelle ja joutuu taikomaan suojeliuksen pelastukseksi. Sen vuoksi hän joutuu myös vaikeuksiin Taikaministeriön kanssa, missä ei uskota ankeuttajien olleen lähelläkään Pikku Whingingiä. Harry on myös ahdistunut, kun ei ole koko kesän aikana saanut mitään todellisia uutisia velhomaailmasta tai ystäviltään, vaikka on edellisen kouluvuotensa lopulla omin silmin nähnyt Voldemortin palanneen takaisin. Harrya tullaan kuitenkin noutamaan Likusteritieltä Lontooseen Kalmanhanaukiolle Feeniksin killan päämajaan.
Kalmanhanaukio on Siriuksen kotitalo, joka on uutena paikkana kiinnostava, kummallinen ja mystinen. Siriuksen menneisyyteen päästään kurkistamaan oikein urakalla ja tutustumaan hänen pimeyden voimista kiinnostuneisiin sukulaisiinsa. Kaikki tämä pohjustaa upeaa hahmoa. Uusiakin hahmoja toki tulee mukaan kuten kiltaan kuuluva aurori (ja myös Siriuksen sukulainen) Nymfadora Tonks, joka saavuttaa samantien paikkansa yhtenä sarjan lempihahmoistani.
Harry on tässä osassa kasvanut jo viisitoistavuotiaaksi teinipojaksi, jonka teiniangstit jaksavat yhä edelleen huvittaa ja vähän ärsyttääkin. Harry on niin kovin kiukkuinen Ronille ja Hermionelle, jotka eivät Dumbledoren pyynnöstä ole pöllöposteissa hänelle mitään kertoneet kesän aikana. Harryn kiukuttelu jatkuu vielä Tylypahkassakin milloin mistäkin, mutta sellaista teininä olo tietysti on. Jotenkin Rowling tavoittaa kyllä hyvin kiukkuiset mielialavaihtelut, joita tuo ikäkausi mukanaan tuo. Vaan ei ole Harrylla tosiaan helppoakaan koulussa, kun uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on ministeriön kätyri Dolores Pimento, joka ottaa Harryn samantien silmätikukseen ja laittaa hänet jälki-istuntoon valehtelusta.
Feeniksin kiltakin tuntui hyvin ajankohtaiselta luettavalta, kun sitä kesken koronaepidemian luin. Median ja uutisten roolista puhuinkin jo Liekehtivän pikarin kohdalla, mutta tässä osassa varsinkin on suuri valta sillä, mistä Päivän profeetta kirjoittaa. Voldemort kylvää kauhua ja pysyttelee salamyhkäisesti pimennossa ja haalii silti koko ajan kannattajia puolelleen, vaikkei kukaan uskokaan Harryn sanaan siitä, että hän on todella palannut. Samaan aikaan myös Tylypahkan ilmapiiri muuttuu myös täysin, kun Dolores Pimento ottaa vallan haltuunsa ja määrää kaikenmoisia asetuksia, kieltoja ja sääntöjä kouluun.
Opiskelun osalta vuosi tuo Harrylle ja kumppaneille enemmän opintoihin keskittymistä kun vaativat VIP-kokeet ovat lähestymässä. He saavat myös ammatinvalinnanohjausta ja miettivät, mihin oppiaineisiin aikovat keskittyä jatkossa. Jotenkin tuo kaikki koulumaailman kuvaus tuntuu minusta opettajana aina todella kiinnostavalta. Jäin heti miettimään kaikkia yksityiskohtia siitä, miten tutkinnot Tylypahkassa etenevät ja pitääkö kaikkiin ammatteihin jatkokouluttautua. Pimeyden voimilta suojautumista oppilaat eivät kuitenkaan koe saavansa tarpeeksi, kun Pimento ei opeta kuin kuivakkaa teoriaa, joten he päättävät perustaa Albuksen kaartin, missä harjoitellaan suojataikoja.
Romaanin loppu on neljännen osan tapaan hyvin synkkäsävyinen myös. Kaikkinensa koko romaani oli sekavampi ja epäloogisempi kuin muistinkaan. Olin unohtanut taas paljon yksityiskohtia tästä kirjasta. Salaperäisyyksien osasto oli esimerkiksi huomattavasti kammottavampi ja oudompi mitä muistin. Ja tietenkin Siriuksen kohtalo on tässä romaanissa aina jaksanut tuntua väärältä ratkaisulta. Reilu tuhat sivua vie kuitenkin sarjan tietyllä tavalla uudelle tasolle ja entistä lähemmäs kohti loppuratkaisua.
J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta. Tammi 2004. 1050 sivua. Suomentanut: Jaana Kapari. Alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix. 2003.
Kommentit
Lähetä kommentti