Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Nobelisti Gabriel García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyys on kiinnostanut minua jo vuosikaudet. Muistan katselleeni kirjaa lapsuudenkotini kirjahyllyssä ja sen nimi tuntui valtavan kiehtovalta ja houkuttelevalta. Olen joskus parikymppisenä lukenut Márquezilta Rakkautta koleran aikaan, enkä muista tuosta teoksesta juuri muuta kuin että pidin siitä valtavasti. Niinpä lähdin lukemaan tätä maagisen realismin merkkiteosta suurin odotuksin. Osin jouduin suurien odotuksieni vuoksi pettymäänkin, mutta oli kirja silti valtavan huikea lukukokemus.

Romaani alkaa Macondon perustamisesta, viidakon keskellä olevasta kuumasta pienestä kylästä. Romaani kuvaa Buendían suvun elämää ja vaiheita kylässä. Se kertoo kuitenkin enemmänkin kuin vain kylästä tai suvusta ja sen ihmisistä, se peilaa koko Kolumbian historiaa samalla. Buendían suvun jäsenet eivät ole mitään tapettiin sulautuvia hiirulaisia vaan räiskyviä, huikentelevaisia ja enemmän tai vähemmän kummallisia persoonia, jotka värittävät olemuksellaan Macondon kylää. 

Aiheet ja teemat matkan varrella ovat suuret. Kylän kasvu, kukoistus ja lopulta rappeutuminen sekä tuho kuvaavat paitsi yksittäistä kylää niin kaiketi paljon muutakin, elämää yleensä. Ihmiskohtalot ovat aikamoisia ja Kolumbian historiaa kuvataan tarkasti sisällissotineen ja ulkomaisten kauppiaiden tuloineen ja riistämisineen. Kolumbian historiaa tuntevalle romaani varmasti tarjoaisi enemmänkin, itse en valitettavasti tiedä Kolumbiasta juuri mitään eikä romaani siltä osin ehkä avautunut minulle kovinkaan paljon. 

Romaanin kieli on hurjaa ja tahti enemmän kuin kiihkeää. Márquez maalailee sanoillaan mahtipontisia virkkeitä ja romaanin juoni etenee niin huimaa vauhtia, että jos ajatus ei pysy mukana jokaisessa lauseessa niin pian huomaa lukeneensa monta sivullista eikä tajuakaan mistään mitään. Kielellisesti teos on siis paitsi huikea niin myös todella haastava luettava. Kesälomalla kirjaa aloittaessani ajattelin, että kyllähän tätä on helppoa lukea ja seurata – olikin. Sen sijaan töihin palattuani en iltaisin pystynytkään enää keskittymään Macondon sekopäiseen maailmaan samalla tavalla. Kirja vaatii keskittymistä, ei pelkästään kielen vaan absurdien juonenkäänteiden ja henkilöhahmojen runsauden vuoksi. Henkilöhahmojen suhteen joku kirjagram-kollega Instagramissa suositteli minua vilkaisemaan lukiessani Buendían suvun sukutaulua (löytyy mm. Wikipediasta) ja tuo vinkki oli kyllä oiva – hahmoilla on paljon samoja nimiä ja lukiessa hahmot menevät herkästi sekaisin, mutta sukutaulu antoi yleisen kuvan henkilögalleriasta, joka helpottaa siinä vaiheessa, kun joka toisen nimi on Aureliano.

Maagiseen realismiin kuuluva satunnaisten hämmentävien ja absurdien asioiden tapahtuminen tuo romaaniin oman lisänsä. Jonain päivänä kukaan koko kylässä ei esimerkiksi saa unta, välillä joku nousee kuolleista tai palaa kummittelemaan, rankkasade kestää neljä vuotta tai joku suvun jäsenistä syntyy siansaparo takapuolessaan ja ennustus käy, että suvun viimeiselle käy samoin. Vitsauksia on vaikka ja mitä ja suku sekä koko kylä kärsivät milloin mistäkin, mutta kaikesta jotenkin selvitään. Kaikki nämä maagisen realismin piirteet – arkinen aherrus höystettynä mitä kummallisimmilla tapahtumilla ja fantastisilla elementeillä – tekevät kuitenkin tästä romaanista juuri sen sykähdyttävän kokonaisuuden. Olen nauttinut kovasti maagisesta realismista esimerkiksi Haruki Murakamin teoksissa, joten oli jo aikakin lukea tämän tyylisuunnan ehdoton klassikko. 

Suvun päämies José Arcadio Buendía on kiinnostunut kaikesta tieteellisestä ja filosofisesta, hän on vaikutusvaltainen, mutta lopulta hän tulee hulluksi ja hänet köytetään talon edessä olevaan puuhun. Hänelle uusimpia tieteellisiä keksintöjä myy kiertelevä mustalainen Melquíades, joka myös välillä kuolee ja tulee takaisin. José Arcadion vaimo Ursula on yksi ainoista henkilöhahmoista, joka on mukana lähes koko romaanin ajan. Hän elää reilusti yli satavuotiaaksi ja on yksi keskeisistä hahmoista. José Arcadion ja Ursulan kolmesta lapsesta eversti Aureliano Buendía on tärkeässä osassa ja häntä kuvataan paitsi sisällissodassa niin myös sodan jälkeen, kun hän alkaa tehdä pieniä kultaisia kaloja yrittäen kai siten paeta traumaattisia muistoja sodasta. Nuo kummalliset kalat ovat päässeet kuitenkin myös romaanin kanteen. Kantta tarkemmin tutkiessani huomasin vasta nyt, että kalojen sisällähän on kasvoja, kenties Buendían suvun edustajia.

Hämmentävää kyllä, everstillä on romaanissa 17 poikaa, joista kukin on nimeltään isänsä mukaan Aureliano. Sen verran spoilaan, että heille kaikille käy huonosti. Muutenkin suurin osa mieshahmoista on nimetty joko Arcadioksi tai Aurelianoksi. Vähemmästäkin menee tosiaan sekaisin. Luulen, että espanjan kielen taitoni tätä romaania lukiessa oli hyödyksi, vaikka luinkin romaanin toki suomeksi käännettynä – en nimittäin ainakaan sekoittanut keskenään Arcadioita ja Aurelianoja, mikä olisi hyvinkin voinut tapahtua espanjaa taitamattomalle lukijalle. Espanjalaisten nimien jonkinlainen tuttuus kuitenkin auttoi edes hieman. Romaani on lukuisista samannimisistä miehistä huolimatta myös romaani vahvoista naisista, joista tärkeimpänä jo mainittu suvun ensimmäinen nainen Ursula. Vahvoina naisina mieleeni jäivät myös Petra Cotes, Pilar Ternena, Fernanda, multaa syövä Rebeca sekä taivaaseen astuva Kaunis Remedios. Hahmoja marssitetaan romaanin kuluessa kuitenkin kokonainen suvullinen esille, joten monia henkilöhahmoja en enää edes voi muistaa saati että niitä kannattaisi tässä erikseen lähteä mainitsemaan. Monet henkilöhahmot jäävät muutenkin romaanissa etäisiksi, joko sen vuoksi ettei heitä sen kummemmin romaanissa kuvata tai koska he ovat muuten vain sekopäisiä.

Sadan vuoden yksinäisyyden alku tempaisi minut maailmaansa vahvasti mukaan, mutta puolivälin paikkeilla olin jo aivan nääntynyt kaikesta kirjan paljoudesta ja kirjan lukeminen tuntui todella raskaalta ja väliin jopa epämieluisalta, mutta kirjan edetessä kohti loppuaan nautin taas sen kiivaudesta ja nopeasta rytmistä, Macondon viimeisistä hetkistä ja kirjan lopulla se yhtäkkiä tuntuikin aika merkittävältä lukukokemukselta. Siitä huolimatta, että välillä en olisi jaksanut lukea sitä lainkaan loppuun. Kaikkinensa siis kuitenkin nautin tämän haastavan klassikon lukemisesta ja olen tyytyväinen, että sen luin. Uskoisin myös muistavani tämän romaanin tunnelman ja lukukokemuksen vielä pitkään, vaikkakin romaanin lukuisat tapahtumat ja henkilöhahmot varmasti unohtuvatkin melko pian, koska niitä ja heitä on niin valtava määrä. Alkuun myös kovin ihmettelin romaanin nimeä, eihän se liittynyt tähän romaaniin yhtään mitenkään. Lopussa kaikki kuitenkin kiertyy jollakin tavalla kehäksi – ymmärrys siitä, että Macondon asukkaat ovat kaikki omassa elämässään yksinäisiä. Yksinäisyys on ehkä lopulta teema, joka kuvaa romaania varsin hyvin – sen kummallisia henkilöhahmoja kummallisessa kylässään. 

Helmetin lukuhaasteessa romaani sopii ainakin kohtiin 1. kirja on vanhempi kuin sinä, 6. kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, 9. kirjassa kohdataan pelkoja, 11. vaihtoehtohistoria (?), 33. kirjassa tapahtuu muodonmuutos, 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja, 42. kirjassa on isovanhempia ja 44. kirjassa on kirjeenvaihtoa.

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Wsoy 1971/1996. 414 sivua. Suomentanut: Matti Rossi. Alkuteos: Cien años de soledad. 1967.