Tässä mainio teos kesälomalle laiturin nokkaan luettavaksi. Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu teos Olive Kitteridge kietoo hiljalleen kuvaa päähenkilönsä elämästä monen muun ihmisen kautta. Teos on enemmänkin novellikokoelma kuin romaani, mutta silti se kertoo niin tarkasti päähenkilöstään, ettei voi kuin ihailla tätä kerrontaratkaisua. Joissakin kirjan kappaleissa kun Olive itse on pääosassa kertojana, mutta toisissa taas hänet mainitaan yhdessä sivulauseessa. Silti romaani onnistuu luomaan eheän kuvan sekä Olivesta että mainelaisen pikkukaupungin elämästä.
Olive Kitteridge on eläkkeelle jäänyt pelätty yläkoulun matematiikan opettaja pienessä Crosbyn rannikkokaupungissa Mainessa. Hän on apteekkari Henryn vaimo. Heillä on yksi poika, Christopher, joka menee naimisiin naisen kanssa, jota Olive ei voi sietää. Pian he jo ovat jo muuttaneet toiselle puolelle maata. Siinä oikeastaan tärkeimmät. Ei tällä teoksella ole sellaista juonta, jonka voisi vain seikkaperäisesti kertoa vaan se vain näyttää meille tuon pikkukaupungin asukkaat, heidän tunteensa, vuosien kulun ja vanhenemisensa. Teos kuvaa Olivea ja tämän tuntemuksia vuosien varrelta, välillä suoraan hänen kertomanaan, välillä muiden kautta. Yksittäisistä tarinoista muodostuu kuitenkin lopulta kokonainen kuva.
Alkuun Olive tuntuu töykeältä hahmolta ja sellaiseksi hänet kautta linjan kuvataan, mutta vähitellen päästään ulkokuorta syvemmälle ja ainakin minä vakuutuin tästä hahmosta kovin. Toki Olive on töykeäkin ja monin paikoin osaamaton, mutta niinhän me kai kaikki jossain kohtaa. Hänellä on myös menneisyydessä syynsä siihen, millainen hän on. Olive toimii kuitenkin monessa tilanteessa enemmän kuin oikein ja pelastaa useamman elämän. Minusta oli mukavaa opettajana lukea tätä myös kuvauksena opettajasta ja hänen roolistaan yhteisössä. Olive muistaa monet Crosbyn asukkaista siitä, että hän on opettanut heitä koulussa. Olive tuntuu olevan monesti tarkkailija, joka katsoo millaisia ihmiset ovat ja näkee sen erittäin tarkasti. Tarkemmin hän tuntuu näkevän muut kuin itsensä.
Olive ei itse oikein ymmärrä omia tunteitaan toimiensa takana eikä aina huomaa, mihin kaikkeen hänen suorasukaiset sanansa ja tekonsa vaikuttavat. Hän kipuilee paljon, koska hänen ainoa poikansa päättää hylätä vanhempansa ja vanhempiensa hänelle rakentaman talon heidän läheltään ja muuttaa kauas pois. Olive ei voi ymmärtää, että hän itse on osasyyllisenä poikansa lähtöön. Teoksessa kuvataan Oliven sielunmaisemaa ja vanhenemista. Kuitenkin tuo vanhenemisen kuvauskin on tehty niin taidokkaasti, että se tuntuu kiinnostavalta jopa aivan erilaisessa elämäntilanteessa olevalle eikä vain voivottelulle siitä, että elämä on loppumassa. Olivella on kuitenkin halua nähdä ja kokea. Elämä tuntuu välillä raskaalta, mutta onneksi iloakin maailmasta löytyy ja ehkä Olive hieman oppiikin sanoistaan ja teoistaan jotakin.
Stroutin kerronta on todella taitavaa. Hän luottaa yksityiskohtiin, mitättömältäkin tuntuvan arjen realistiseen kuvaukseen, jossa kuitenkin on niitä pieniä hetkiä, jolloin elämä kääntyy. Kaikki jaksot eivät olleet yhtä onnistuneita kuin toiset, osassa tarina tuntui surulliselta, jopa ahdistavalta, mutta toisaalta elämään kuuluvat niin ylä- kuin alamäetkin. Juonellisesti ei todellakaan edetä paljon ja vaikka monesti rakastan eniten juuri juonivetoisia romaaneja niin nautin yllättävän paljon tästä hitaammasta kerronnasta, jossa ei ehkä edetty yhtä paljon, mutta vähitellen kerittiin silti yhä enemmän esiin ja joka kuitenkin monilta osin yllätti ja tarjosi paljon ajateltavaa.
Romaani toi monilta osin mieleeni kanadalaisen Alice Munron, jonka novelleista olen pitänyt paljon. Strout kuitenkin kietoo tarinaansa koko ajan Oliven ympärillä ja tekee sen erittäin taitavasti. Nautin kovasti myös niistä romaanin jaksoista, joissa Olive ei ollut oikeastaan pääosassa ja joissa hänet vain mainittiin. Kaikki nuokin jaksot loivat kokonaisuutta pikkukaupungin elämästä ja sen hahmoista, jotka ovat inhimillisiä ja samastuttavia. Ja aivan pienillä viittauksilla Olive Kitteridge kuitenkin tuotiin mukaan. Hän oli ehkä sanonut jotakin koulussa entiselle oppilaalleen, jonka hän muisti vielä vuosia myöhemminkin. Strout kuvaa kauniisti myös maisemia, merta ja metsää sekä luonnon kiertokulkua kaiken muun elämän keskellä.
Tämä oli ensimmäinen lukemani teos Stroutilta, mutta haluan ehdottomasti tarttua myös hänen muihin teoksiinsa. Olive Kitteridge on alkujaan ilmestynyt jo vuonna 2008 ja sen jatko-osa Olive again viime vuonna. Lisäksi Olive Kitteridgesta on myös tv-sarja, josta en ole sen kummemmin kiinnostunut, mutta tuo jatko-osa kiinnostaa kyllä, vaikkakin luen sen mieluiten käännöksenä. Ainakin tämä Kristiina Rikmanin suomennos oli mielestäni oikein mainio. Stroutilta on suomennettu myös teokset Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Tänä syksynä ilmestyy suomennos Pikkukaupungin tyttö.
Suosittelin Olive Kitteridgea myös Iltalehden 125 kesäkirjan joukkoon, vaikka olin lukenut kirjasta tuossa vaiheessa vasta puolet. Sen verran huikea oli kuitenkin jo romaanin alku, että uskalsin sitä kesävinkiksi tarjota. (Pakko huomauttaa, että artikkelin "sympatiseeraus" on toimittajan sanavalinta.) Valitettavasti listauksesta jäi uupumaan toinen kesäkirjani, nimittäin Donna Tarttin Tikli, jonka ajattelin vihdoin tänä kesänä saada kahlattua. Hanna sen sijaan suositteli kesälukemiseksi Maja Lunden Sinistä ja Mikko Kamulan Tuonelaa. Meidän kesäkirjamme löytyvät listasta kohdista 81-83.
Helmetin lukuhaasteessa Olive Kitteridge sopii kohtiin 9. kirjassa kohdataan pelkoja, 38. kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, 39. kirjassa lennetään, 42. kirjassa on isovanhempia, 43. kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja ja 49. vuonna 2020 julkaistu kirja.
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Tammi 2020. 380 sivua. Suomentanut: Kristiina Rikman. Alkuteos: Olive Kitteridge. 2008.
Kommentit
Lähetä kommentti