Salaisuuksien kammio oli pitkään sarjan lempiosani. En oikeastaan osaa enää eritellä miksi juuri se oli suosikkini, mutta olen varmastikin lukenut kaikkein useimmin juuri Salaisuuksien kammion. (En siis ole enää edes perillä moneenko kertaan olen sen lukenut, varmasti yli kymmenen kertaa.) Ehkä se viehätti, koska taikamaailma oli jo tuttu, tämän kirjan juoni on monella tapaa varsin vetävä ja mysteerinomainen ja vaikka lopussa on kohtaaminen Voldemortin kanssa ei se kuitenkaan ole lainkaan samanlainen kuin sarjan myöhemmissä osissa. Salaisuuksien kammio on vielä varsin lastenkirjamainen ja sadunomainen. Toki myöhemmin kun sarja täydentyi seitsemän osan mittaiseksi, en ole pitänyt enää tätä toista osaa sarjan parhaimpana, vaikka ei se mielestäni edelleenkään huonoin ole. Enkä oikeastaan osaa edes sanoa mikä osa olisi paras!
Tässä osassa tapaamme taas paljon uusia hahmoja. Ensimmäisenä tietysti kotitonttu Dobbyn, joka on mielestäni yhä aivan ihana hahmo, vaikkakin toki kirjan alussa sen tavatessamme, se on lähinnä turhauttava. Miksei Dobby voi kertoa suoraan, mikä Harrya odottaa Tylypahkassa ja miksi se tahallaan kiusaa Harrya koko lukuvuoden ajan? Kaikkinensa Dobby on kuitenkin sarjassa sympaattinen hahmo ja edustaa sorrettuja kotitonttuja. Vain se uskaltaa sanoa haluavansa vapauteen. Toisaalta se on, kuten myöhemmissä osissa opimme, varsin omituinen kotitonttu ja hyvin erilainen kuin muut kotitontut.
Ensimmäistä kertaa Harry myös pääsee Kotikoloon, tapaamaan Ronin perhettä ja tutustumaan tämän kotiin. Mielestäni tuo uusi paikka on kuvattu tässä kirjassa mainiosti, samoin hormipulverilla matkustaminen unohtamatta lentävää Ford Angliaa. Ronin sisaruksista etenkin Ginny nostetaan tässä osassa enemmän esiin, kun hän aloittaa myös Tylypahkassa tänä vuonna ja päätyy totta kai Rohkelikon tupaan. Uutena hahmona on tietenkin myös tämän vuoden pimeydeltä suojautumisen opettaja - itseriittoinen, mutta niin mainiosti kuvattu, Gilderoy Lockhart, jonka opetusmetodit ovat varsin kyseenalaiset. Pystyn silti sieluni silmin näkemään tuon kuvatun ihmistyypin, jolle tärkeintä on oman naaman peilailu.
Kuten jo aiemmin viittasin, on tässä kirjassa juoni varsin vetävä ja jännittävä, sillä koulussa Harry alkaa kuulla omituisia ääniä ja pian selviää, että salaisuuksien kammio on avattu. Yllättäen Harry vedetään myös mukaan tuohonkin juttuun - osittain koska hän sattuu useampaan kertaan väärään paikkaan väärään aikaan - mutta myös siksi, että koulussa selviää hänen olevan kärmessuu eli pystyvän puhumaan käärmeiden kanssa. Harry onkin leimattu pian Luihuisen perilliseksi, joka on avannut kammion ja päästänyt Luihuisen hirviön vapaaksi kangistamaan jästisyntyisiä. Tähtikolmikko alkaa keitellä monijuomalientä tyttöjen vessassa uhmaten vähintäänkin 50 koulun sääntöä (ensimmäisen osan perusteella tätä olisi vaikea uskoa Hermionen ideaksi). Kovasti tätäkin osaa peilasin lukiessani vallitsevaan koronatilanteeseen ja sopivaahan tuo monessa kohdin oli, kun opettajat saattoivat oppilaita oppitunneille, turvatoimia lisättiin ja koulun sulkeminenkin oli välillä jo tapetilla koulua uhkaavien vaarojen vuoksi.
Salaisuuksien kammio on yhä edelleen varsin nopea ja mukava luettava, vaikka eihän se vie lopulta kirjasarjaa paljoakaan eteenpäin, tai siltä ei ainakaan tunnu vielä sarjan tässä vaiheessa. Toki myöhempien tapahtumien valossa Salaisuuksien kammiolla on suurestikin merkitystä. Jännittävästi se nivoutuu tärkeäksi osaksi koko sarjaa kertoen enemmän Tom Valedron aiemmista vaiheista, Hagridin menneisyydestä ja toki Harrysta itsestäänkin.
Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin: 4. kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä, 9. kirjassa kohdataan pelkoja, 30. kirjassa pelastetaan ihminen, 33. kirjassa tapahtuu muodonmuutos ja 39. kirjassa lennetään.
J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tammi 1999. 365 sivua. Suomentanut: Jaana Kapari.
Alkuteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets. 1998.
Kommentit
Lähetä kommentti