Linus Jonkman: Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous

Sanon heti alkuun, että Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous oli valitettavasti melkoinen pettymys. Koen, että Jonkmanin aie kirjassa on hyvä, mutta toteutus kääntyy itseään vastaan.

Jonkman itse tunnustautuu kirjassa introvertiksi todeten, että ei tuntenut tätä puolta itsessään aiemmin elämässään, sillä nykykulttuuri pakotti hänet tavoittelemaan ekstroversiota (tämä on varmasti kulttuurisidonnainen asia – itselleni ei ole ikinä ollut lainkaan epäselvää, että olen introvertti, vaikka ympäröivä maailma ihannoisikin ekstroversiota). Tästä syystä Jonkman halusi kirjoittaa kirjan, jossa hän kumoaa introvertteihin kohdistuneita ennakkoluuloja ja kertoo, miksi introvertit ovat mielettömän hyviä työntekijöitä – tunnollisia, piilossa sosiaalisesti taitavia, älykkäitä, tarkkoja, kekseliäitä…

Kaiken kaikkiaan Jonkman yhdistelee introversioon piirteitä, jotka eivät siihen kuulu – sekä hyvässä että pahassa. Esimerkiksi monet introvertit ovat varmasti tunnollisia ja ahkeria – kunhan pääsevät ympäristöön, jossa on rauhallista ja voi keskittyä – mutta tunnollisuus ja ahkeruus ei ole yksinomaan introverttien piirre. On myös introvertteja, jotka ovat laiskoja, ja ekstrovertteja, jotka ovat ahkeria ja kaikkea tältä väliltä. Karkeasti sanottuna introversion ja ekstroversion erottava tekijä on se, mistä saa energiansa: introverteilla on paljon ärsykkeitä jo omassa mielessään, joten ulkonaiset ärsykkeet uuvuttavat nopeammin kuin ekstroverteilla, jotka puolestaan saavat energian ulkopuolisista ärsykkeistä. Mutta tosiasiassahan me kaikki sijoitumme tälle janalle eri tavoin eri tilanteista ja mielialoissa. Tämä erottelu jää Introverteissa kuitenkin vähemmälle huomiolle, vaikka mainitaankin.

Näin ollen Jonkmanin esimerkit saattavat ylläpitää epämiellyttäviä stereotypioita. Lisäksi hän toteaa, että introvertit inhoavat sosiaalisia rientoja tai matkustelua, mutta toisessa kohtaa hän viittaa tutkimuksiin, joissa kerrotaan, että myös introvertit ovat sosiaalisia. Tämä on ristiriitaista kerrontaa, ja kaikkia epäselvyyksiä välttääkseni voin jopa itse kertoa, että näistä kahdesta jälkimmäinen pitää paikkansa. Introvertit ovat myös sosiaalisia ja nauttivat ihmisten seurasta – toisilla introverteilla uupumuskynnys tulee vain vastaan nopeammin, mutta tässäkin introvertit ovat yksilöllisiä. Osa introverteista kaihtaa riskejä, osa taas ei; osa juhlia, osa ei; osa matkustelua, osa ei. Tähän vaikuttaa muun muassa erityisherkkyys ja kaikki muut temperamenttipiirteet, joihin Jonkan kyllä sivumennen viittaa. Mainittakoon tässä kohdin myös, että ujous ja introversio ovat eri asioita ja eri temperamenttipiirteitä, kuten suomalainen temperamenttitutkija Liisa Keltikangas-Järvinenkin kertoo.

Jonkman viittaa kyllä monesti tutkimuksiin, joten hän varmasti tuntee asian, josta kirjoittaa, mutta valitettavasti onnistuu mielestäni vain vahvistamaan stereotypioita. Tutkimukset jäävät myös epäselviksi, sillä niihin ei ole suoria viitteitä, vaikka kirjan lopussa onkin listaus tutkimuksista. Tästä syystä jää hataraksi tietää, milloin Jonkman puhuu tutkimuksista ja milloin hän puhuu omista kokemuksistaan tai aatoksistaan.

Jonkman nimittäin ryydittää tutkimuksia tarinoilla omasta itsestään ja tutuistaan, mikä on tietokirjassa aina luotaantyöntävää. Jos luen tietokirjaa aiheesta X, haluan saada faktoja, en mutuilua – ellei kyseessä ole tutkimukseen perustuvaa todella painavaa pohdintaa, kuten Hararin Sapiensissa.

Jonkmanin teos valitettavasti kuuluu siihen sarjaan psykologisia teoksia, joissa vedetään mutkia suoriksi, koska se on helppoa. Tämä on myös syy, miksi en ole koskenutkaan kirjaan Idiootit ympärilläni, koska en vain ymmärrä, miten kukaan voi luulla, että ihmiset voidaan jaotella eri ryhmiin neljän värin perusteella. Ajatuskin on naurettava.

Jonkmanilla on myös paljon asiaa ja paljon todenmukaisia hyviä pointteja, mutta näitä ei ole mielestäni osattu tuoda riittävän hyvine esiin, vaan ne jäävät yleistyksien ja omakohtaisen kerronnan jalkoihin. Pitäisi varmaan pysytellä tutkijoiden kirjoittamissa teoksissa. Jos haluaa lukea hyvää analyysia ja faktatietoa introversiosta ja siitä, mitä se tarkoittaa ja millaisia vahvuuksia introverteilla on työelämässä – ja miksi on sääli, että nämä jäävät ekstroversion varjoon – kannattaa lukea Liisa Keltikangas-Järvisen teoksia, varsinkin Ujot ja introvertit, josta kirjoitin muutama vuosi sitten.

Kuuntelin Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous vuonna 2021, joten sijoitan sen vuoden 2021 lukuhaasteessa kohtaan 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi. Lisäksi se olisi sopinut kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous. Atena 2019 (2015). 296 sivua / 7h 32min (äänikirja). Lukija: Joonas Kääriäinen. Suom. Ulla Lempinen. Alkuteos: Introvert: den tysta revolutionen (2014).