Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot introvertit

Tämän kirjan soisin jokaisen työnantajan lukevan.
Kuuntelin Ujot introvertit äänikirjana, jonka aloitin ollessani migreenissä. Liisa Keltikangas-Järvinen on tunnettu psykologian tutkija ja olen itse kiinnostunut psykologiasta ja varsinkin Keltikangas-Järvisen käsittelemistä temperamenttiaiheista, mutta hänen kirjoihinsa en ole tullut tarttuneeksi ennen tätä. Voisin kuitenkin tarttua tämän perusteella enemmänkin.

Ujot introvertit -kirjalla on selkeä aie toimia kunnianpalautuksena nimenmukaisesti ujoille ja introverteille. Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että introversio (joka on oikeastaan vain ekstroversio-temperamenttipiirteen toinen pää) ja ujous ovat eri temperamenttipiirteitä, vaikka ne muistuttavat toisiaan ja siksi usein sekoitetaan toisiinsa. Keltikangas-Järvinen myös soimaa nyky-yhteiskuntaa siitä, että näitä piirteitä väheksytään. Kukaan ei tahdo myöntää olevansa ujo tai introvertti, sillä näihin piirteisiin liitetään liian negatiivisa konnotaatioita. On päässyt unohtumaan, että näilläkin piirteillä on paikkansa, ja lähinnä ekstroverttien kyky tuoda itseään esille on nostanut pintaan ajatuksen siitä, että hiljaisuus, vaatimattomuus ja varovaisuus olisivat jotenkin huonompia piirteitä. Ei kuitenkaan ole varmasti kysymyskään siitä, etteikö näitä piirteitä tarvittaisi, sillä kuten Keltikangas-Järvinen tuo esille, ujot ja introvertit ovat molemmat hyviä keskittymään – keskimäärin parempia kuin ekstrovertit – ja varovaisuuden merkitys evoluutiossa on aivan yhä ilmiselvä kuin rohkeudenkin.

Itselleni uusi kiinnostava tieto oli, että introversio on itse asiassa jo itsessään väärin ymmärretty käsite: se liitetään usein pelkkään sosiaalisuuteen, vaikka itse asiassa kyseessä on henkilön sisäisen maailman ja viriketilan rikkaus. Introvertin mieli on aktiivisempi kuin ekstrovertin, mikä tarkoittaa, että pysyäkseen tasapainossa, introvertti välttää liikoja ulkoisia ärsykkeitä. Saavuttaakseen saman tasapainon ekstrovertti puolestaan nimenomaan tarvitsee ulkoisia virikkeitä – ja samasta syystä ekstrovertti hakeutuu todennäköisemmin jauhamaan small talkia työkavereiden kanssa kuin introvertti, joka keskittyy työhönsä.

Työmaailma onkin asia, johon Keltikangas-Järvinen keskittyykin erityisesti kirjan loppupuolella. Alkupuolella hän keskittyy paljolti eri temperamenttipiirteiden ja -teorioiden esittelyyn sekä mahdollisiin kasvatuspolkuihin, jotka voivat joko vahvistaa tai heikentää näitä piirteitä. Olisin kaivannut enemmän työelämän painotusta jo alkuun, sillä introverttien ja erityisesti ujojen karsastaminen on nykyaikana nimenomaan työelämän ongelmia.

Työelämässä tulisikin yleisemmin tunnistaa, että hakiessaan virikkeitä ekstrovertit ovat lopulta huonompia keskittymään työtehtäviinsä kuin introvertit. Introvertit ovat parempia kirjallisesti, mutta ekstrovertit osaavat ilmaista itseään tehokkaammin suullisesti. Lisäksi ekstroverteilla on useammin jopa kohtuuttoman suuret käsitykset omasta osaamisestaan siinä, missä introvertit ovat vaatimattomampia. Tämä kaikki johtaa aivan liian helposti siihen, että ekstrovertti osaa puhua tiensä työhön, johon introvertti olisi itse asiassa pätevämpi – ja ekstroversiolla ei edes ole merkitystä. Kaikkiaan ujot ja introvertit pärjäävät testitilanteissa ekstrovertteja huonommin, minkä voidaan tulkita johtuvan vireystilan kasvusta ja sikäli tasapainon horjumisesta.

Keltikangas-Järvinen tuo myös esille, että älykkyyden tai luovuuden yhteyttä ekstroversioon tai introversioon ei ole osoitettu. Hän korostaa lisäksi, että hän puhuu vain äärimmäisistä esimerkeistä eikä hänen tarkoituksenaan ole suinkaan suomia ekstrovertteja. Hän haluaa vain tuoda esille, miten suuri yliarvostus ekstroversiota kohtaa nykyään vallitsee siihen nähden, ettei ekstroversio ole sen parempi kuin introversio tai ujouskaan. Nyky-yhteiskunnassa kun pyritään suosimaan ekstrovertteja jopa tehtäviin, joissa ekstoversiossa ole mitään merkitystä: on ymmärrettävää, että myyntimiehenä pärjää ekstrovertti, mutta tarvitseeko lääkärin todella olla sitä? Henkilökohtaisesti olen itse mieluummin introvertin ja pätevän kirurgin leikattavana kuin ekstrovertin mutta vähemmän pätevän, joka on osannut vain puhua tiensä työhön. Esimerkki vetää mutkia suoriksi, mutta tuo nyky-yhteiskunnan epäsuhdan esille.

Keltikangas-Järvinen painottaa myös sitä, että kukaan ei ole temperamenttinsa orja. Piirteet tai niiden voimakkuus voivat vaihdella tilanteesta toiseen, ja ihmiseen vaikuttavat myös kasvuympäristö ja ympäröivät ihmiset. Aikuinen voi myös säädellä toimintaansa: ujompi voi pakottaa itsensä työtilanteessa sosiaalisemmaksi. Se, että se on hänelle epämukavaa, ei tarkoita, etteikö hän voisi olla siinä hyvä. Tämä onkin Keltikangas-Järvisen kantavin pointti: ihminen voi itse vaikuttaa toimintaansa.

Kaikkiaan kirja oli hyvin kirjoitettu, vaikka olisin kaivannut vielä enemmän ajatuksia työelämästä ja vähemmän muiden temperamenttipiirteiden esittelyä. Niiden esittely tulee kuitenkin tarpeeseen ja on siksi asianmukaista. Kirja sopi myös hyvin kuunneltavaksi, vaikka monituiset ja kerrostuvat alaluvut sekä niiden listat johtivat siiten, että oli vaikea pysyä perässä siinä, missä osiossa mennään. Tämä ei kuitenkaan loppupeleissä haitannut avainviestin hahmottamista.

Lukuhaasteessa sijoitan Ujot introvertit kohtaan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot introvertit. WSOY 2019. 288 sivua / 6h 59 min (äänikirja). Lukija: Elina Ylisuvanto.