Mikko Rimminen: Hippa
Teos 2013
243 sivua
Kaksi veljestä. Hämärähommia. Kiukkuinen äiti. Antikvariaatin takahuone. Muutettavana asunto täynnä roinaa ja yksi vanhempi naisasukas. Sivukaupalla lennokasta kieltä, jota ei löydy sanakirjasta. Siinä pääpiirteissään Mikko Rimmisen alkuasetelmat teoksessa Hippa.
Petteri ja Lefa saavat toimeksiannon. Heidän täytyy muuttaa eräs asunto. Perillä selviää, että kämppä on lattiasta kattoon vuorattu tavaralla. Lisäksi asunnosta löytyy vanha rouvasihminen, joka ei oikein ymmärrä muuttoaikeita. Eipä siinä muuta kuin tavaraa vaan pakettiauton kyytiin. Hommaa ei helpota se, että on sunnuntai ja päähän sattuu. Muitakin pähkähulluja toimeksiantoja seuraa tästä. Ei ole veljesten elämä helppoa. Seuraavaksi pakettiautoon lastataan Petterin ja Lefan lisäksi muutama apumies, sairaanhoitaja ja potilaat. Kaikesta selvitään kun yhdessä tehdään ja välillä voi hörpätä vähän kaljaa taikka jotain vahvempaa. Tarina soljuu huomaamattomasti eteenpäin mitä ihmeellisempiä tapahtumasarjoja mukanaan. Silti ei oikein tapahdu mitään: istutaan autossa ja ihmetellään.
Rimmiseltä olen aiemmin lukenut Nenäpäivän. Sekin oli vinksahtaneella tavalla hauska ja siinäkin oli kyse reppanoista ihmisistä. Hippa ampuu vielä siitäkin ylitse. Hahmot pyrkivät kovasti eteenpäin pääsemättä oikein minnekään. Tuntuu vähän siltä, että tämä on luettu jo ennenkin. Hippa ei juuri tarjoile mitään uutta, vaikka se ajoittain saakin hymyn huulille.
Koko komeuden kuorruttaa tietenkin Rimmisen notkea kieli, jolle ei suomalaisessa proosassa juuri ole vastineita. Väliin Rimminen iskee oikein kultasuoneen luodessaan sanoja sellaiselle, mille ei sanoja ole. Sanat ovat niin kekseliäitä ja mielivaltaisia, että silloin tällöin suorastaan tippuu kärryiltä koko tekstissä. Vaikka arvostan suuresti sanaston rikkautta, niin ehkä Rimmisen kohdalla liika on liikaa. Teoksen luettavuuden kannalta jokusen sanahirviön voisi rehellisesti suomentaa.
Kommentit
Lähetä kommentti