Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell (Hanna)

Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell

WSOY 2005

793 sivua

Suom. Helene Bützow

Alkuteos: Jonathan Strange & Mr Norrell. 2004. 

Johan on vierähtänyt tovi viime kerrasta. Lähes 800-sivuisen kirjan lukeminen kesken kiivaimman gradupyörityksen ei kenties ollut se fiksuin valinta, mutta ainakin Jonathan Strange & herra Norrell (tästä eteenpäin Jonathan Strange) on viimein luettu. Edellisessä kirjoituksessani romaanista Hiljaisuus soi h-mollissa mainitsin teoksen levänneen vuosia hyllyssäni, ennen kuin avasin sen. Sama lausahdus pitää vielä enemmänkin paikkaansa Susanna Clarken teoksen kohdalla: Jonathan Strange paljastui joululahjapaketista, kun olin teini-ikäinen, ja myönnettäköön, että siitäkin on vierähtänyt jo tovi.

Alkajaisiksi voinkin todeta, että olisin luultavasti nauttinut Jonathan Strangesta enemmän juuri tuolloin teini-ikäisenä. Tätä lausuntoa ei suinkaan tule käsittää siten, että kirja olisi saanut nyt irvistelemään tuskasta – päinvastoin. Kyseessä on yksityiskohtaisen ja maagisen realistinen vaihtoehtohistoria 1800-luvun alun Englannista: mikä voisi sopia mielenmaisemaani paremmin? 

Kun joukko teoreettisia maagikoita ottaa yhteyttä tunnettuun erakkoon herra Norrelliin, Norrell ottaa asiakseen vakiinnuttaa asemansa koko maan ainoana maagikkona ja lisäksi tuoda käytännön magian takaisin Englantiin. Uskollisen ja magiaan taipuvaisen palvelijansa Childermassin avulla Norrell muuttaa Yorkshiresta Lontooseen, ja suurkaupungin juorunnälkäisten keikailijoiden avittamana hän pääsee todistamaan maagiset kykynsä pelastamalla ministeri Walter Polen nuoren vaimon – tai oikeammin sanottuna, herättämällä tytön henkiin. Päämääränsä saavuttaakseen Norrell sortuu kuitenkin hetkeksi kaidan magian polulta, ja vaikka nuori rouva saa elinvoimansa moninkertaisena takaisin, horjahduksella on seurauksensa. 

Erakkoluontoinen Norrell horjuu myös päätöksessään olla ottamatta oppilaita, sillä hänen pakeilleen saapuva nuori Jonathan Strange osoittaa sellaisia lahjoja ja älyä, ettei kuivakka Norrellkaan jää kylmäksi. Vuosien ajan mestari ja oppipoika kykenevät elämään sulassa sovussa, mutta Ranskaa vastaan käytävä sota muuttaa molempia – tai ainakin Strangea, joka janoaa palata englantilaisen magian juurille sen myyttiseen menneisyyteen ja keijumaailmaan. Samalla ovat kuitenkin Norrellinkin menneisyyden harha-askeleet vaarassa paljastua.

Jonathan Strange on viihdyttävästi, hauskasti ja uskottavasti – epäuskottavasta aiheestaan huolimatta – kerrottu romaani, ja sen käännöskin on ilahduttavan onnistunut. Sanankäänteissä on hauskuutta ja nokkeluutta, joka vetoaa minuun ja erityisesti varmasti nuorempiin lukijoihin, joille teos loppupeleissä on suunnattukin. Juoni on monisäikeinen, ja romaani todella on mittavan kokoinen, mutta se ei haittaa, sillä Clarke onnistuu kertomaan tarinan siten, etteivät monet yksityiskohdat tunnu nekään liiallisilta. 

Pituuden haittapuoli on kuitenkin se, että sivujuonet vaipuvat unohduksiin huolimatta siitä, että ne tukevat pääjuonta harmonisesti. Esimerkiksi Walter Polen vaimon ja palvelijan vaipuminen melankoliaan ja näkymättömän maailman vangeiksi tukee Norrelin ja Strangen tarinaa, mutta sivujuonessa ei kuitenkaan ole riittävästi tukea, jotta se seisoisi omilla jaloillaan. Lisäksi pituus ja monet yksityiskohdat saavat jopa sen tunnun, että kirjailija on väen vängällä pitkittänyt romaaniaan.

Kuten sanottua, pituus ei kuitenkaan loppujen lopuksi haittaa, ja yksityiskohdat tekevät tästä vaihtoehtohistoriasta kiinnostavamman. Monia historiasta tuttuja hahmoja – kuten Napoleon – mainitaan Jonathan Strangessa useaan otteeseen, mutta kerronta tuo historiaan oman veikeän vivahteensa: onhan tässä historiassa mukana magiaa. Realistisuutta lisäävät alaviitteet, joita romaanin luvut ovat pullollaan tuomassa lisäinformaatiota päähenkilöistään, magiasta ja historiasta. Clarke onkin rakentanut romaaninsa siten, että kyseessä on eräänlainen elämäkerta sekä Strangesta että Norrellista – huolimatta siitä, että romaanin kertoja on huomattavasti kaikkitietävämpi kuin elämäkertojen kertojat yleensä. 

Kaiken kaikkiaan Jonathan Strange on viihdyttävä ja kirvoitti hymynkareen huulille monen monituista kertaa. Miksi siis epäilen, että olisin nauttinut teoksesta enemmän teini-ikäisenä? Ensinnäkin romaanin maailma ja hauskuuttava kerrontatyyli ovat selkeästi mukana pehmentämässä sodan ja tapahtumien raakuuksia, mikä korostaa teoksen olevan itseäni nuoremmalle yleisölle. Sen vain huomaa, vaikka romaanista nauttiikin. Toisekseen romaani on niin pitkä, että teini-ikäisenä minulla olisi varmasti ollut enemmän aikaa uppoutua ja syventyä teoksen maailmaan ja siten myös enemmän aikaa hotkaista teos huomattavasti ripeämmin kuin nyt.

Kesä on kuitenkin puhjennut kukkaan, ja osuvasti työn alle tulee nyt Juha Itkosen uutuus Palatkaa perhoset, joten kenties valoisat kesäillat antaisivat lisäpotkua lukemiselle.