Siirry pääsisältöön

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (Hanna)


Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (ensimmäinen suomenkielinen painos 1969)
WSOY 2014
Suom. Kristiina Kivivuori
117 sivua
Alkuteos: Bildhuggarens dotter. 1968.


Kuvanveistäjän tytär lukeutuu Tove Janssonin aikuisille suunnattuihin kaunokirjallisiin teoksiin. Tässä omaelämäkerralliseksikin luonnehditussa novellikokoelmassa lapsen maailma ottaa vallan 1920-luvun Suomessa, erityisesti pääkaupungissa Helsingissä.

Nostalgia sävyttää teosta, joka saa erityisen valotuksensa kuvaamalla lapsen mieltä lyhyin sanallisin piirroin mutta sitäkin tarkemmin. Aikuisten maailma on samaan aikaan sekä lähellä että kaukana, kun sitä katsotaan lapsen kyseenalaistamattomin silmin. Vanhemmat ovat ihailun kohteita mutta turvallisia, muut lapset vertaisia ja ympäröivä maailma täynnä seikkailuja, jotka vain odottavat löytämistään.

Kokoelma antaa erään kuvan Suomesta 1920-luvulla. Teos eroaa Suomen ja suomalaisuuden perinteisestä kuvauksesta. Perheessä, maalataan, juhlitaan, tanssitaan ja isä ottaa huikat. Ruotsinkielisten boheemi elämä Helsingissä todella maalaa erilaista näkymää Suomesta kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Ei sillä, että näitä kahta teosta pitäisi tai edes voisi verrata; ovathan ne jo kooltaan, kertojiltaan ja teemoiltaan täysin eri luokkaa.

Janssonin kertoja antaakin teokselle sen omaleimaisen lumon. Omaelämäkerrallisesta aineksesta huolimatta Kuvanveistäjän tytär on täyttä fiktiota. Vaikka sen kuvaamilla tapahtumilla ja pienillä hetkillä olisikin todellisuuspohjaa, kuvataan ne kuitenkin sellaisilla maagista realismia muistuttavilla tavoilla, että novellit suorastaan lähtevät lentoon kuten lapsikertojan mielikuvituskin. Lapsen näkökulmasta kuvattu teos voi samaan aikaan kuvata todellisuutta ja saada taianomaisia piirteitä. Jokainen yksityiskohta arjessa, jokainen lumimyräkkä ja kesäinen retki saa suuremmat mittakaavat ja ylittää todellisuuden rajat. Lapsi näkee taikaa ja mörköjä siellä, missä aikuinen on unohtanut niiden asustavan.

Lapsikertoja tarjoaa sekä mahdollisuuksia että ongelmia lukijalle: kun kertoja on niin nuori, että mielikuvitus värittää kerrontaa, voiko kertomukseen luottaa? Tai tarvitseeko siihen edes luottaa? Kenties arvokkainta onkin vain saada muistutus siitä, miten lapsi asiat näkee.

Kuvanveistäjän tyttären rakenteenkin voi ajatella mukailevan lapsen näkökulmaa. Lyhyt kokoelma ja sitäkin lyhemmät novellit osoittavat, miten yksi ohikiitävä hetki – joka aikuiselta livahtaisi ohi – voi luoda lapselle hetkeksi maailman rajat. Kun kertojalla on elämää takana vasta vain jokunen vuosi, venyvät päivätkin viikkojen mittaisiksi ja minuuteista voi muodostua kokonainen päivä. Lyhyet novellit kuvaavat tätä ajallista vääristymää, minkä lisäksi katkonainen rakenne korostaa muistojen rikkonaisuutta. Lapsuuden muistot ovat vain sieltä täältä poimittuja hetkiä, ja se, mikä on jättänyt jälkensä mieleemme, kertoo siitä, keitä olemme tänä päivänä.

Loppujen lopuksi novellikokoelma ei kuitenkaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Toven Muumi-sarja. Toki kirjoitustyyli ja lapsekkaan toteavien lausahdusten yllättävä ja nerokas yhdistäminen laajempiin teemoihin muistuttavat muumikirjoista, mutta kuitenkaan teos ei yllä täysin samalle tasolle. Luonnollisesti tähänkin subjektiiviseen mielipiteeseeni vaikuttavat – kappas vain – omat nostalgiset muistijälkeni lapsuudesta.

Kommentit