Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (ensimmäinen suomenkielinen painos 1969)
WSOY 2014
Suom. Kristiina Kivivuori
117 sivua
Alkuteos: Bildhuggarens dotter. 1968.
Kuvanveistäjän tytär lukeutuu Tove Janssonin aikuisille suunnattuihin kaunokirjallisiin teoksiin. Tässä omaelämäkerralliseksikin luonnehditussa novellikokoelmassa lapsen maailma ottaa vallan 1920-luvun Suomessa, erityisesti pääkaupungissa Helsingissä.
Nostalgia sävyttää teosta, joka saa
erityisen valotuksensa kuvaamalla lapsen mieltä lyhyin sanallisin piirroin mutta
sitäkin tarkemmin. Aikuisten maailma on samaan aikaan sekä
lähellä että kaukana, kun sitä katsotaan lapsen kyseenalaistamattomin silmin.
Vanhemmat ovat ihailun kohteita mutta turvallisia, muut lapset vertaisia ja
ympäröivä maailma täynnä seikkailuja, jotka vain odottavat löytämistään.
Kokoelma antaa erään kuvan Suomesta
1920-luvulla. Teos eroaa Suomen ja suomalaisuuden perinteisestä kuvauksesta.
Perheessä, maalataan, juhlitaan, tanssitaan ja isä ottaa huikat.
Ruotsinkielisten boheemi elämä Helsingissä todella maalaa erilaista näkymää
Suomesta kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä
Pohjantähden alla. Ei sillä, että näitä kahta teosta pitäisi tai edes voisi
verrata; ovathan ne jo kooltaan, kertojiltaan ja teemoiltaan täysin eri
luokkaa.
Janssonin kertoja antaakin
teokselle sen omaleimaisen lumon. Omaelämäkerrallisesta aineksesta huolimatta Kuvanveistäjän tytär on täyttä fiktiota.
Vaikka sen kuvaamilla tapahtumilla ja pienillä hetkillä olisikin
todellisuuspohjaa, kuvataan ne kuitenkin sellaisilla maagista realismia
muistuttavilla tavoilla, että novellit suorastaan lähtevät lentoon kuten
lapsikertojan mielikuvituskin. Lapsen näkökulmasta kuvattu teos voi samaan aikaan
kuvata todellisuutta ja saada taianomaisia piirteitä. Jokainen yksityiskohta
arjessa, jokainen lumimyräkkä ja kesäinen retki saa suuremmat mittakaavat ja
ylittää todellisuuden rajat. Lapsi näkee taikaa ja mörköjä siellä, missä
aikuinen on unohtanut niiden asustavan.
Lapsikertoja tarjoaa sekä
mahdollisuuksia että ongelmia lukijalle: kun kertoja on niin nuori, että
mielikuvitus värittää kerrontaa, voiko kertomukseen luottaa? Tai tarvitseeko
siihen edes luottaa? Kenties arvokkainta onkin vain saada muistutus siitä,
miten lapsi asiat näkee.
Kuvanveistäjän
tyttären rakenteenkin voi ajatella mukailevan lapsen näkökulmaa. Lyhyt
kokoelma ja sitäkin lyhemmät novellit osoittavat, miten yksi ohikiitävä hetki –
joka aikuiselta livahtaisi ohi – voi luoda lapselle hetkeksi maailman rajat.
Kun kertojalla on elämää takana vasta vain jokunen vuosi, venyvät päivätkin
viikkojen mittaisiksi ja minuuteista voi muodostua kokonainen päivä. Lyhyet novellit kuvaavat tätä ajallista vääristymää, minkä lisäksi katkonainen rakenne korostaa muistojen
rikkonaisuutta. Lapsuuden muistot ovat vain sieltä täältä poimittuja hetkiä, ja
se, mikä on jättänyt jälkensä mieleemme, kertoo siitä, keitä olemme tänä
päivänä.
Loppujen lopuksi novellikokoelma ei
kuitenkaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Toven Muumi-sarja. Toki
kirjoitustyyli ja lapsekkaan toteavien lausahdusten yllättävä ja nerokas
yhdistäminen laajempiin teemoihin muistuttavat muumikirjoista, mutta kuitenkaan
teos ei yllä täysin samalle tasolle. Luonnollisesti tähänkin subjektiiviseen
mielipiteeseeni vaikuttavat – kappas vain – omat nostalgiset
muistijälkeni lapsuudesta.
Kommentit
Lähetä kommentti