Andrzej Sapkowski: Järven neito (Hanna)

Andrzej Sapkowski: Järven neito

WSOY 2016

Suom. Tapani Kärkkäinen

647 sivua

Alkuteos: Pani Jezora (1999)

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Luin Järven neidon loppuun nimittäin jo parisen kuukautta sitten, mutta jostain syystä teoksesta oli vaikea alkaa kirjoittaa. Syy on varmasti kaksipiippuinen: Yhtäältä on yksinkertaisesti ollut kiirettä. Toisaalta kyseessä on Noituri-saagan viimeinen osa, ja koska saagasta on tullut kirjoitettua jo useamman kerran, on vaikea löytää uudenlaista sanottavaa hyvin samanlaisten teosten äärellä.

Romaanin alussa on pätkä, jossa Ciri on ajautunut kuningas Arthurin ja hänen pyöreän pöydän ritariensa maailmaan. Hän kertoo kohtaamalleen ritarille – joka erehtyy luulemaan Ciriä myyttiseksi Järven neidoksi – tarinan seikkailuistaan. Lukija tosin saattaa hetkellisesti eksyä tässä vaiheessa, sillä menneen ja nykyisyyden eroa ei ole merkitty selkeästi.

Ciri on keijujen maassa, johon hän on edellisen osan päätyttyä joutunut. Keijuilla on tytölle, Vanhemman Veren edustajalle, kohtalon määräämä tehtävä osoitettuna: Cirin on määrä synnyttää keijujen kuninkaan lapsi, joka on pelastava maailman. Ciri etsii epätoivoisesti pakotietä, mutta keijut pitävät häntä tiukasti tarkkailussaan. Lopulta tehtävä kuitenkin onnistuu yllättävän avun saapuessa paikalle. Vanhan tuttavan avulla Ciri matkaa maailmasta ja ajasta toiseen etsien Geraltia ja Yenneferiä, joita hän ei ole nähnyt aikoihin.

Geralt ja hänen satunnainen matkaseurueensa puolestaan etsivät Ciriä, mutta he joutuvat pitämään majaa usean kuukauden ajan Toussaintissa. Tämä pieni kreivikunta on tunnettu viineistään, vehreydestään sekä ailahtelevasta ja iloluontoisesta hallitsijattarestaan. Geralt on kärsimätön ja haluaisi jatkaa matkaa, mutta olosuhteiden pakosta Toussaintiin on pysähdyttävä pidemmäksi aikaa, eikä Geraltillakaan lopulta ole vaikeuksia viihdyttää itseään erään kauniin velhottaren sylin lämmössä. Myös Valvatti, tapojensa mukaisesti, löytää viihdykettä – kenestä muustakaan kuin Toussaintin kreivittärestä itsestään, minkä ansiosta seurue nauttii suurta suosiota.  Yennefer on puolestaan Skellenin vankina.

Koko romaani kietoutuu sen ympärille, että päähahmot Geralt, Yennefer ja Ciri yrittävät kiihkeästi löytää tietään toistensa luo. Sikäli ei siis yllätä, että romaani kulminoituu siihen, kun kaikki löytävät toisensa ja yrittävät selvitä sodan runtelemassa ja muukalaisvihamielisessä maassa – toiset paremmin, toisen huonommin seurauksin. Selkeänä teemana teoksessa on kohtalo, jota hoetaan useaan otteeseen liiankin osoittelevasti. Jokaisen tien määrää heidän kohtalonsa, jonka he kaikki ennen pitkää täyttävät, halusivat tai eivät.

Saagan loppupään teosten tavoin myöskään Järven neito ei keskity pelkästään päähenkilöiden ympärille. Sudenosan teoksesta vie nimittäin sota, johon kaikki saagan valtataistelut ovat johdattaneet. Tässä viimeisessä teoksessa näkökulma vaihtelee eri hahmojen välillä vielä enemmän kuin edellisissä osissa. Sotakuvaukset eri näkökulmista osoittavat todella sodan mielettömyyden: harvat kentällä taistelevista sotilaista edes tietävät, minkä vuoksi sotivat. Nopeat näkökulman vaihdokset tukevat täten rakenteellisella tasolla sodan hektisyyden ja mielettömyyden teemaa: hahmojen tavoin myös lukijan on välillä vaikea pysytellä perässä siitä, mitä tapahtuu. Yhtäältä tämä on hyvä taktiikka yhdistää sodan teema ja teoksen rakenne toisiinsa, mutta toisaalta se lisää epäselvyyttä, mikä on kuitenkin loppujen lopuksi epätoivottavaa.

Lisäksi Järven neidossa on Kuningar Arthur -tarinan lisäksi toinenkin kehyskertomus, jossa kaksi velhotarta selvittää Geraltin ja Cirin seikkailuja. He elävät ajassa vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, mutta uniensa ja näkyjensä avulla he tutkivat historiaa, ja siten heidänkin kauttaan luodataan tapahtumia. Osaltaan he myös sotkeutuvat pienesti historian vaiheisiin. Heidän läsnäolonsa romaanissa korostaa maailman jatkuvuutta ja historian kerroksellisuutta: kaikki on vain hetkellistä, mutta sankariteot ja ihmiset jäävät elämään historiaan ja tarinoihin.

Huolimatta siitä, että jokaisella uudella hahmolla on tavallaan temaattinen ja symbolinen rooli teoksessa, hahmoja on kuitenkin turhan paljon. Eri näkökulmat ja jatkuvasti esiteltävät uudet hahmot haittaavat merkittävät romaanin seurattavuutta, ja lukijan on vaikea pysytellä perässä eri hahmojen jatkuvasti vaihtuvien lojaliteettien ja valtataisteluiden viidakossa. Romaanit olisikin kenties parempi lukea kaikki putkeen, jotta yksityiskohtia ei pääse unohtumaan, minkä lisäksi suositut Witcher-tietokonepelit tukevat tarinan seuraamista ja ymmärtämistä. Täten Noituri-saagassa esiintyvä tapa tuoda jatkuvasti uusia hahmoja jo ennestään sekavaan hahmoverkostoon sekoittaa pakkaa lopulta liikaa.

Romaanin lopussa kaikki löytävät kuitenkin paikkansa tavalla tai toisella, ja lopulta palataan alun Kuningas Arthur -juonikuvioon. Järven neidossa ja Noiturissa yleensäkin on roimasti intertekstuaalisia viitteitä myytteihin ja muihin teoksiin, ja monet näistä viitteistä ovat mahdollisesti myös livahtaneet ohi silmieni. Saagan ensimmäiseen teokseen, novellikokoelma Kohtalon miekkaan nämä viitteet istuvat mainiosti, mutta Järven neidossa ne ovat hieman outoja, ja lopun kytkeytyminen Kuningas Arthuriin oli mielestäni hieman häiritsevä ja erikoinen veto.

Järven neito ei siis ollut suosikkini koko sarjassa, mutta koska se oli saagan viimeinen osa, jättää se kuitenkin jälkeensä haikean tunnun. Kaiken kaikkiaan koko tarina on lukemisen arvoinen, ja sen edustama fantasiamaailma uudenlainen kaikessa karuudessaan. Onneksi en ole vielä pelannut kaikki sarjasta tehtyjä tietokonepelejä, joten taru ei osaltani lopu vielä tähän.

Kirjahaasteessa sijoitan Järven neidon kohtaan 6. Kirjassa on monta kertojaa sekä kohtaan 31. Fantasiakirja.

Hyvää vappua lukijoillemme!